Kohtaamisia.

Ajattelin että teitä kovasti kiinnostaa tietää, millaisten otusten kanssa oon täällä Lontoossa tullut tutuiksi. Tän ajatuksen laukaisi eilinen kohtaaminen, ehkä tramaattisin kaikista.

ROTTA.

Siellä se vipelsi takapihan poikki eestaas ehkä kaheksan kertaa. En ekaks tiennyt että oliko se hiiri vai rotta, googlaus paljasti että todellakin oli rotta. Toivoin viimeiseen asti että ehkä se oli orava jonka häntä oli vaan kovasti kapostunut ja epäsöpöstynyt. Mun mielikuva rotista on sellainen kiiluvasilmäinen torahammas joka on ehkä ihmisen kokonen, siks vähän ihmetytti ettei toi nyt ollut kovin painajaismaisen näkönen. Ehkä se on se ajatus mikä ahistaa vähän.
Mulla on tapana aina googlata kaikki mistä en mitään tiedä, ehkä ihan naurettavuuteen asti. Nyt tiedänkin sitten että rotta puree peloteltuna (jos satutaan samalle pihalle samaan aikaan niin onko se pelottelua?), elävät laumoissa (lisääntyvät nopeasti ja laajasti kuin, no, rotat) ja ne ovat värisokeita. Niitä on myös mallia kattorotta (lämmittää erityisesti näin helteellä kun on pakko pitää kattoikkunaa auki mun huoneessa), ja suurin osa rotanpuremista tapahtuu ihmisen nukkuessa.

Onnellisena kerronkin nyt että heräsin tänä aamuna purema-vapaana vaikka ikkunakin oli (hyvin pienesti raollaan) auki.

Päätin kuitenkin etten suostu elämään pelossa. Uskaltauduin vielä takapihalle, kerroin myös yleisesti että oon Pohjois-Lontoon uusi rottajohtaja (niillä kun pitää aina olla johtaja) - tosin tää visiitti takapihalle oli äärimmäisen epänautinnollinen ja nopea. Siirsin tuhkiksenkin mahdollisimman lähelle seinää.

Paljon positiivisempia kohtaamisia on tapahtunut kaupunkikettujen kanssa. Nehän on söpöjä ku mitkä! Niitä vipeltää täällä aika paljon, öisin aina törmää. Kovin ovat säikkyjä, ei tippaakaan näy niistä kamalan viekkaista Kettu Repolaisista mitä vähän kaikki lapset varmaan on oppineet satujen perusteella pelkäämään.

Pahin kokemus ketuista oli kun ne paritteli. Oonkohan kertonut tästä jo täällä? Varmaan, koska mun elämä on niin epäjännää että muiden parittelukin on useemman maininnan arvosta. Yks ilta tuossa pari kuukautta sitten yöllä kuului hirveetä meteliä ulkoa, ihan kuin kissaa olisi rääkätty. Sellasta huutavaa ulinaa ja älinää. Kuuntelin sitä sydän pysähtyneenä vähän aikaa (täällä asuu sellasia teiniurpoja ettei ikävä kyllä yks kissan rääkkäys ois yhtään ihme) kunnes aattelin että nyt on pakko uhmata pimeää ja lähtee kattomaan et mitä siellä tapahtuu. Sitten ykskaks muistin että joku oli joskus sanonut että kettujen parittelusta tulee ihan hirvee ääni.

Pakko oli youtubettaa parittelevat ketut. Toivottavasti joku CIA ei vakoile mua tai ne aattelee että oon kauhee eläinfiili. Mutta ääni tosiaan oli ihan sama kuin mitä mä kuulin, ja oli vaan niin helpottavaa tietää ettei ketään rääkätä hengiltä vaan ketuilla vaan käy flaksi.

Sitten oli pakko googlettaa paljon lisää. Miksi, oi miksi, en ikinä osaa lopettaa ajoissa!

Kaveri Facebookissa kertoi kun tää suuri kettukeskustelu oli meneillään, että se on joskus nähnyt nää foxit tositoimissa - ja ne jumittu toisiinsa. Google osas kertoa et niin käy joka kerta, siinä poikaketun vehkeessä on joku piikki joka jää kiinni siihen tyttökettuun. Kiva. Ei ihme jos vähän pitää ulista.

Että sellasta! Etanoiden aiheuttamista kauhuista varmaan juteltiinkin jo silloin kun asuin vielä Angelissa.

Millasia kohtaamisia luontokappaleiden kanssa teillä on ollu?