Rakas terapiablogini.

Tiiättekö ne päivät kun on sellanen olo että on maailman surkein ja tyhmin ja rumin ja lihavin ja muutenkin ihan totaalisen epäonnistunut ihmissuhteissa ja opiskelussa ja työssä ja elämässä yleensäkin?

Tänään täällä oli sellanen päivä.

Olinkin jo unohtanut että miten toivoton olo mulla onkin suurimman osan vuodesta. Toi kesäloma koulusta jotenki sai unohtamaan nää päivät kun aamulla ahistaa mennä kouluun, oon koko ajan pahalla tuulella, itkettää vaan koko ajan. Tuntuu että jos ees avaa suunsa niin alkaa vaa vollottaa.

Se on se stressi kai. Tää on nyt se vuosi kun pitää make or break. Tällä hetkellä tuntuu että mun haaveet parhain arvosanoin valmistumisesta on ihan turhia. Oon ihan tyhmä ja kaikki vihaa mua. Kaikki mun kaverit on niin paljon parempia kaikessa, ihan kaikessa, menestyneempiä ja opettajat tykkää niistä enemmän. Mulla ei oo mitään väliä.

Että sellasta mielen päällä täällä. No, onneks kouluu on jo kaks viikkoo takana! Enää seittemän kuukautta! Ja sitten se huvi vasta alkaa!

#tsemppifiiliksillä #kandityöhön

Too school for cool .

Miten menee, murut? Onko ollu ikävä? On varmaan tästä kommenttisateesta päätellen! Mikä ei kyllä yhtään ihmetytä jos vertaa sitä tähän suunnattomaan mielenkiintoisten postausten määrään.

Fest29 on nyt ohi. Keksein nelipäiväseksi venähtäneelle synttärijuhlinnalleni tollasen nimen, ei tunnu sit niin nololta sanoo et humputteli neljä päivää putkeen - koska kaikkihan festareilla juo!

Koulu alko vihdoin tällä viikolla. Olo vaihtelee akselilla hemmetin innostunut - jokseenkin määrätietoinen - tärisevä stressikimppu - itkevä kasa. Tästä vikasta vuodesta tulee kyllä melkonen taistelu, mut jos tähän asti on päästy niin mikä jottei jatkais sitten samaan hyömyyn.

Ehkä yks tärkeimpiä (uudelleen)tajuamisia tällä viikolla on ollut se, että haluan muistaa että kuka oon, kuka haluan olla ja etenkin että mitä en ole enkä halua olla. Täällä Lontoossa helposti sokaistuu kaikesta ja vähän eksyy ittensä kanssa. Tällä hetkellä (älkää huoliko, postitan kyllä angstiavautumisen jahka se varmaan taas pian muuttuu!) tuntuu että mulla on Sanna hallussa.

Mitä teille kuuluu? Mitä te haluaisitte kuulla?

Hyvää synttäriä, maailman paras minä.

Ehkä täällä Lontoossa ei ihan vielä oo oikeesti 26 päivä, mutta Suomessa on, ja siellähän mä oon syntynyt, eli tää on vallan sopiva hetki postata. Synttärityttö saa päättää.

Outo olo. Jotenkin kovin kiitollinen. Oon jo itkee tirauttanut paikallisen kello kympin jälkeen muutamankin kerran. En siks että ois ikäkriisi, että ois yksinäinen olo, vaan jotenkin siksi että oon onnellinen siitä että oon just mä, virheinen kaikkineni, ja vaikka mun elämä ei oo ollut aina mitään ruusuilla tanssimista, oon just nyt aika onnellinen ja erityisesti kiitollinen siitä että on ollut se päivä kun oon syntynyt.

Much love ♥

Päivän tietovisa-kysymys.

Eilen siinä 22:45 soi Finlandia päässä ja itketti. Mitä se tarkoittaa?

Vihjeenä kerrottakoon et tätä rakkautta riitää kuusi (6) viikkoa.

Sydänsydänsydän!

A niinkuin Aaltonen.

Hyvä minä.

Ei se helpolla tullut, mutta tulipa kuitenkin. Vielä kun ens vuoden jaksais!

Oon tosi tosi ylpeä itestäni, en oottanut et vihdoin saisin tollasen rivin, etenkään tokana vuonna kun kaikki on hankalampaa. Ja etenkin kun yks kurssityö meni musta ihan totaalisen penkin alle, ja mun yks koko vuoden kurssi oli puoliks kuluttajapsykologiaa.

Maanantaiaamuna kun lähdettiin Glastosta, piti ehtiä kivasti Lontooseen että ehtisin heittää rinkan ilmaisine bisseineen himaan ja sitten rientää omaa rakasta äitikultaa vastaan Stanstedille.

Raahauduin viimeisillä voimillani Stanstedille kaks tuntia myöhässä koska oltiin jumituttu ruuhkaan jonnekin Englannin maaseudulle. Onneks äiti aina ymmärtää!

Mulla siis on takana nyt parin viikon mitä ihanin ja rakkain loma, ekaks siellä festareilla rymyämässä ja sit melkein viikko äipän kaa. Äippä on maailman suurin Robbie Williams -fani, ja tosiaan kun olin vielä muinoin jollain tapaa rahoissani (kiitos Suomen valtio), ostin meille liput Robbiebobbien keikalle Wembleylle - äiskä kun ei ikinä vielä mun tulevaa isäpuolta oo livenä nähnyt.

Wembley on itessään jo jotain ihan käsittämätöntä. Se yleisö siellä, miten se elää mukana! Robbie oli mun suosikki Take Thatista, olin ihan fani sillon kymmenvuotiaana. Sitten se eros bändistä ja mun sydän meni särki :( Tykkään kyllä ihan sen joistain biisestä, mut en tajunnut et mäkin oon ihan hulluna siihen - tältä nimittäin vaikutti keikalta. Osasin sanat vaikka mistä biiseistä, boogattiin äipän kaa täysillä ja hoilattiin mukana. Sanoinkuvaamatonta, ei ihan ees tajua että saatiin jakaa se kaikki yhessä.

Ja Robbiella on kyllä ehkä enempi karismaa kuin kellään tässä maailmassa. Se osaa kyllä lirkutella kameralle ja ottaa yleisönsä. Se veti myös TT:n biiseistä vähän kohtia, Everything Changes ja Never Forget (ah!). Tää keikka kyllä kiilas parhaimpien ikinä joukkioon!

Äippä ei myöskään oo koskaan ollut Lontoossa, ja mulle oli sanoinkuvaamattoman tärkeetä että se pystyi tulemaan ja näkemään et miten esikko täällä elää. Oli niin ihana viettää laatuaikaa ihan kahestaan, en ees muista koska oltais viimeks kunnolla oltu ihan vaan kahestaan. Yleensä aina kun oon Suomessa/Porissa, on joko Jazzit tai joulu, ja koko suku koolla. En nyt missään nimessä tarkoita etten haluis olla koko perheen kesken, mut välillä tuntuu et koska haluaa olla jokaisen kaa ja antaa jokaiselle huomiota, niin sitten ei tavallaan pysty antamaan kellekään niin paljon kahenkeskistä aikaa kun haluaisi. Nyt just kun kävin vanhemman pikkusysterin lakkiaisissa Suomessa, niin oli ihanaa kun vähän sai olla jokasen kanssa ees pienen hetken kahestaan, siinä pystyy keskittymään ihan eri intensiteetillä.

[Tähän väliin pakko huomauttaa että taas viime aikoina oon muistanut ja ymmärtänyt ja kokenut sen minkä aina kyllä oon tiennytkin; mulla on maailman parhain ja rakkain perhe, maailman parhaimmat ja rakkaimmat ystävät, ja siinä oikeastaan on paras lahja mitä ihmisellä voi olla.]

Mutta niin! Kierreltiin sitten Lontoota ristiin rastiin (hello Primark), käytiin myös paikoissa missä mä en aiemmin oo ollut (Natural History Museum ja Kensington Gardens, tiiän, huono lontoolainen) joka oli tosi kivaa että päästiin yhessä ihmettelemään niitä juttuja. Onneks se Robbie-shöy oli heti tiistaina niin saatiin se alta pois (kovin rankkaa), molempia jännitti ja oltiin niin täpinässä, et sitten oli kiva keskittyy kaikkeen jatkokivaan vähän enempi antaumuksella sitte sen jälkeen.


Toi Natural History Museum (ilmainen, kuten lähes kaikki Lontoon museot - Kiasma, pay attention!) on siis ihan kohtuu asiallinen pytinki jo itsessään. Tai no asiallinen ja asiallinen, käyttäisin ehkä sanaa lumoava.

Onkohan T-Rexillä PMS?

NHM löytyy South Kensingtonin tubeaseman välittömästä läheisyydestä, samoin kuin V&A Museum, joka on kyllä seuraava museo minne tahdon suunnata! Ollaan selkeesti äitin kaa sukua, silläkin on näköjään tapana kertoa et missä kaikkialla se "sitten ens kerralla" käy.

Museolta on kiva kävelymatka Kensington Gardensiin, jossa on Dianan entinen ja Wills&co:n tuleva kotikolo. Puisto on ihana, rakastan Lontoon vehreyttä ja sitä miten keskeltä hulinaa voi löytää tollasia rauhan tyyssijoja ja keitaita.

Sitten mentiinkin kaljalle, kun oli niin kuuma ja jano. Kierreltiin toisina päivinä myös Camdenissa ja keskustassa, mutta tää vika kunnon turistipäivä jäi molemmille mieleen kun oli niin kiireetöntä ja kivaa yhdessäoloa. Miten tyypillistä et ainoo kuppila jossa juotiin ei yhet vaan kahet, oli tää kaikista kallein jossain Bayswaterin alueella - tosin siinä oli niin kiva vaan olla, että tokkopa tuo haitannee. Camdenista äippä tykkäs kans kovasti, mut sinnehän mennään sitten tietty ens kerralla paremmalla ajalla.

Oli kyllä niin parasta. Mun äiti on niin paras. Sitten kentällä aloin pillittää ja kaks päivää purskahtelin aina itkuun vahingossa milloin mistäkin syystä, koska oli vaan jo niin ikävä sitä. Se jätti mun kämppiksille ihanan kiitos-kortin et sai olla täällä, ja mun kämppisvuokraisännälle joka on onneton kokki mutta innostu meijän ostamasta tiikerileivästä mitä tarjottiin sille, niin sellasen äiskä sitten osti sille, ni aina kun näin nekin ni johan tuli vettä silmistä. Kämppikset oli noista ihan otettuja niin oli tosi kiva sanoo äiskälle sitten et pieni huomionosotus kyllä huomioitiin.

Aaah nyt mun on pakko alkaa taas kattomaan lentoja Suomeen. Mulla ei vieläkään oo niitä.

I can festival!

TSADAA! Vanha raihnas akka jaksoi vielä neljän vuoden tauon jälkeenkin leikkiä festarieläintä ihan olan takaa.

Mitä mä voin sanoa? Oli kuudentoista vuoden odottamisen arvoinen? Oli parasta ikinä? Sai mut onnelliseks miljoonalla eri tapaa? Nyt oon niin koukussa että tästä on pakko tehä vuosittainen perinne?

Good morning, Glasonbury!
Me telttailtiin lähellä päälavaa eli Pyramid Stagea, ylämäessä koska jos sataa, kuten Glastossa aina (paitti tällä kertaa vain ekana päivänä, tietysti, koska mustahan tollanen auringonpaiste ja helle on jumaliste parasta ikinä), niin ei sitten jää alamäkeen lammikkoon uiskentelemaan koko teltta. Ainoa miinus tossa oli se, että koska pari muutakin sattui paikalle, pitkä matka vessaan telttojen läpi kompastelemalla ketterästi ylitse hyppimällä oli välillä vähän raskasta. Matka autolta teltta-alueelle, joka siis ei oo mitenkään erikseen vaan niitä on ympäri ämpäri festarialuetta, oli hemmetin pitkä. Jouduttiin tekemään kaks matkaa, toisella vaan juomia hakemalla, ja tuntui kyllä että siihen matkalle saattais jopa kuukahtaa. Onneks 45kg bisseä oli sen arvosta. Haaveilin koko ajan ajatuksesta et miten kevyt se rinkka sitten on ku lähetään ja juomat on juotu, mut lähtöaamuna veskimatkalla bongasin lavallisen puolen litran Carlsbergejä. Avaamattomina. Enhän mä voinut jättää niitä siihen! Kaheksan (eli neljä kiloa, koska oon päättänyt et kilo on hyvä kaljamittari) jaksoin raahata kotiin, kyllä vierailemaan tullut äippäkin ilmaista bisseä osasi arvostaa.

Festarieläin itse! Selkeästi otettu reissun alussa, koska nenä/kädet/niska/rinta ei ole pahasti vielä palanut. Eikä tarvi vielä laittaa sitä +50 Himalajalla testattua aurinkorasvaa. Taisin myös saada ekana päivänä auringonpistoksen, koska seuraavana päivänä ei se kooma ja tärinä ollut kyllä ihan darran aiheuttamaa.

Hei en voi ees ymmärtää miten valtava toi alue on. Siellä sai kyllä tarpoa! Hirveet rakot molemmissa jaloissa ja vikana päivänä ei pysynyt ees pystyssä enää. Lähettiin tiistaina töiden jälkeen ja tultiin maanantaina iltapäivällä, ja vaikka oltiin tosi ylpeitä et miten vanhuksetkin jaksoi, niin just että ehkä enää yhtään päivää ei olis pystynyt olemaan.

Jolly Jock! Tää oli niin ihana setä, soitteli torstaina kun varsinaiset bändit alkoi vasta perjantaina. Vähän epäilen että tää on sen farmin, jolla Glasto järjestetään, joku pubikaveri, joka pääsee tonne aina viettämään vuoden kohokohtaa.

Bastillen keikka oli yks kovimmista! Tässä kuvassa ne vetää coverina ysärihelmeä Rhythm of the Night. Ai että! Muutenkin tuntuu et kuuluu perinteisiin et tuolla lauletaan covereita; Amanda Palmer veti Common Peoplen, Bastille ton, Hurts lauloi Army of Men (siis ei miehet-men vaan minun-men) ja muutkin lauloi vaikka mitä mut oon varmaan ollut liian skittles-vodkissa niitä muistaakseni. Ja hei skittles-vodkasta tulikin mieleen että SILENT DISCO! Voi morjes! Ihan parhautta! Ootteko olleet?

Tässä ehkä esiintyy musiikkiyhtye Arctic Monkeys. Olin joskus ihan superfani, sitten kolmannesta levystä etiäpäin se vähän jäi, mut jumatsuikka niiden keikka oli kyl ehkä yks helmistä tuolla - nyt oon tietty kuunnellut niitä puhki himassa. Tanssii vaan ihan hulluna! Nekin alotti Yellow'ta coverina mut sit keskeytti ja sanoi et "Do you really think so?". Hahaa, festarihuumoria. Hehheh. Muita lemppareita oli Of Monsters and Men, The xx, Rudimental, ja sellanen kahta biisiä aina coverina sämpläävä britolilainen Ten Pound Suit Band (josta on hauska keksiä vaikka mitä lempparinimiä koska toi on tosi vaikee nimi, kutsuin niitä varmaan eniten Ten Dollar Signiksi). Hurts ja Editors ja Amanda Palmer ja juurikin Bastille oli kans hyviä. Ten Door Cinema Clubilta ehin kuulee yhen biisin, joka onneks oli mun lemppari. Se miinus on sanottava et ohjelmistossa monta helmeä meni ihan päällekkäin, ja toi alue on sen verran megavaltava et lavalta toiselle ei ihan rivakasti siirry. Joutuu tosissaan priorisoimaan :(

Good night, Glastonbury!
Tässä näkymä siis meijän festarikodin ovelta lavalle päin.

Yks mulle tärkeimpiä asioita mitä tosta rymyviikosta jäi mieleen oli se, että miten kodikkaalta se tuntui. Oli ihana päästä pois Lontoosta. Englanti on niin kaunis, ja kun ajettiin Glastoon ja takaisin, niin jo se että puut ja nurmi tuoksui, tuntui taivaalliselta. Jotenkin sellanen enemmän "oon kotona" -olo ehkä tuli. Ei niin, että tää ois mun koti, mutta tollanen jonkun ekstran tekeminen, tai ihan vaikka festareille lähtö, on jotenkin niin sellasta, turvallisen tavallista? Että mulla on täällä tyyppejä joiden kanssa voidaan tehä roadtrip ja olla viikko yhessä. Tuntuu että läheni ton mun koulukaverin, sen poikkiksen ja niiden kavereiden, joita en ees ennen ollut nähnyt, kanssa ihan hirveesti. Tuntui tosi hyvältä olla niiden kaa, sellaselta vähän samanlaiselta mitä mun parhaiden ystävien kaa Suomessa. Että joko paska läppä lentää ja on omia tyhmiä inside-juttuja, tai sitten voidaan vaan olla ihan hiljaa eikä sekään oo vaivaannuttavaa.

Näihin kuviin (onneks kukaan täällä käyvä ei edes odota mitään hyviä tai järkeviä kuvia, muuten ois varmaan taas pitänyt varoittaa karmivasta laadusta), näihin tunnelmiin. Seuraavaksi voiskin jo alkaa suunnitella että koskahan ton rinkan purkais...

Hei kysykää ihan hirveesti kaikkea! Rehentelen mielelläni. Kuljenhan käsi ojossa ja Glasto-kassi olalla täälläkin, ja Suomessakin vielä aion, jottei kellekään varmaan jää epäselväksi missä on oltu. Eli jos mieleen tulee kysyttävää ihan vaikka käytännön järjestelyistä tai siitä mitä söin siellä (oisin kovasti halunnut kertoa tässä mutta sitten inspis katosi, kerrotaan nyt teaserina että raclettea ja halloumi-tuutin ainakin!) niin hit me hard.

Glastonbury go go!

Rakkaat ihmiset, nyt ollaan jännän äärellä! Perhosia mahassa ja hyvällä tavalla levoton olo, en ehkä saa unta ens yönä. Huomenna töiden jälkeen lähetään ajaa Bristoliin, ollaan siellä yks yö kaverin äidillä ja sit keskiviikkoaamulla suuntana Glastonbury. Jeeee! Oon oottanut tätä vaan 16 vuotta. Näyttää vähän siltä et kuvasaldo reissusta jäänee hiljaseks ellei jopa täysin mykäks, vanha digikamera sanoo että akku on tyhjä mut kun yritän ladata sitä, se on täynnä. Enkä viitti, mun hienolla historialla etenkin, ottaa tota vara-iPreciousta sinne. Näh, pitää sitten yrittää muistaa jotain.

Tullaan sitte ens maanantaiaamulla (jos oon enää elossa, ois vähän pitäny tota staminaa harjotella, mitenköhän festarieläinmöinti sujuu neljän vuoden tauon jälkee?) ja painelen suoraan kentälle hakee äippärakasta, joka on ens viikon täällä. Superjee!

Ainii, munhan piti pakata. Onkohan neljä parii kenkiä liikaa?

Ihanaa viikkoa sinne, onks mitään kivaa tiedossa?

xx

Juhannusjuhannusjuhannus.

(Varoitus: Tekstin kirjoittajana näytti toimivan Angsti-Sanna 15-vee.)

Jeeee! Keskikesän juhla! Mittumaari (sana kiellettävä)! Kokko! Grillataan! Kavereita! Joku idyllinen järvi! Ja kylmiä juomatölkkejä! Jumalauta nyt on juhannus!

VOI ELÄMÄ. Pakko ehkä laittaa kaikki ärsyttävät juhannuksen viettäjät piiloon tuolla sosiaalisessa mediassa, tai siis anteeksi somessa (sana kiellettävä). Oon niin järkyttävän kateellinen ja surumielinen noita ihanien, ikävöityjen ihmisten kesäkuvia katellessani että.

Niin ai se mun juhannus? Just kuuntelen kun sade hakkaa ikkunaa, kohta pitäis imuroida, sitten pesen hiukset. Töistä peruttiin vuorot eiliselle, tänäiselle ja huomiselle, ja tuntuu että tuun ihan mökkihöperöks. Oon pahalla tuulella koska näköjään ollaan taas siinä pisteessä et mun sosiaalisen elämän tapahtumapaikka on duuni. Musta on ihan pepusta etten voi olla töissä. Oon vaan kattonut laatuviihdettä (Undercover Boss joka aina itkettää, sit kuuman Phil Spencerin asunto-ohjelma, iltapäivällä Engaged and Underage joka on mun uus lemppari, ja sitte illalla vähän ihanminkävaanmaan Next Top Modelia). Onneks mulla ei oo luottokorttia tai tuhlaisin mun kaikki sosiaaliavustukset ostosteeveeheen samalla ku raavin milloin mitäkin ruumiinosaa sohvalla täällä mun council estatessa. Silittelen mun kymmentä kissaa ja ootan et häirikköteinilapseni palaa huppu märkänä tuolta jostain. Aaaah mökkihöperyys.

Tekis ihan hirveesti mieli vetää perseet olalle, näin suoraan sanottuna. Kämppiksellä on huomenna synttäribileet, 90's-teemalla (en malta oottaa!) ja kävin eilen hakee harvinaisen pienen määrän (rahatilanteen, ei järkevyyden takia) ilojuomaa ja nyt ne huutelee mun nimeä. En oo juonut pitkään aikaan, ja tiiättekö nyt on sellanen olo et tekis mieli vaan olla aika tuiterissa. Onneks ens viikolla alkaa se Glastonbury, siellä kai sitten voi olla ihan heikunkeikun. Mut sinnekin on aikaaaaaa...

Mieli tekis myös avautua lisää tosta saamarin somesta ja siitä miten ahdistavaa kaikkien postailemat harjoittelukuvat on, ja etenkin miten tajuttoman ahdistavaa mun opettajan jatkuvasti postailemat painostuspostit on. Pitäis olla työharjottelussa! Verkostoitua! Tehdä kandityöehdotus! Verkostoitua! OLE HILJAA JO.

Äh. Onneks mulla on tää julkinen blogi ni voin tänne aina dumpata kaikki ajatukset joita kenenkään ei pitäis ikinä kuulla, mikäli haluan et joku vielä joskus tykkää musta tai jopa ottais mut vakavasti.

Ja sillä uhallakin et tää kuulostaa katkeralta sarkasmilta niin toivon oikeesti että teillä on tosi kiva ja aurinkoinen ja ihana juhannus rakkaassa seurassa :)

Kohtaamisia.

Ajattelin että teitä kovasti kiinnostaa tietää, millaisten otusten kanssa oon täällä Lontoossa tullut tutuiksi. Tän ajatuksen laukaisi eilinen kohtaaminen, ehkä tramaattisin kaikista.

ROTTA.

Siellä se vipelsi takapihan poikki eestaas ehkä kaheksan kertaa. En ekaks tiennyt että oliko se hiiri vai rotta, googlaus paljasti että todellakin oli rotta. Toivoin viimeiseen asti että ehkä se oli orava jonka häntä oli vaan kovasti kapostunut ja epäsöpöstynyt. Mun mielikuva rotista on sellainen kiiluvasilmäinen torahammas joka on ehkä ihmisen kokonen, siks vähän ihmetytti ettei toi nyt ollut kovin painajaismaisen näkönen. Ehkä se on se ajatus mikä ahistaa vähän.
Mulla on tapana aina googlata kaikki mistä en mitään tiedä, ehkä ihan naurettavuuteen asti. Nyt tiedänkin sitten että rotta puree peloteltuna (jos satutaan samalle pihalle samaan aikaan niin onko se pelottelua?), elävät laumoissa (lisääntyvät nopeasti ja laajasti kuin, no, rotat) ja ne ovat värisokeita. Niitä on myös mallia kattorotta (lämmittää erityisesti näin helteellä kun on pakko pitää kattoikkunaa auki mun huoneessa), ja suurin osa rotanpuremista tapahtuu ihmisen nukkuessa.

Onnellisena kerronkin nyt että heräsin tänä aamuna purema-vapaana vaikka ikkunakin oli (hyvin pienesti raollaan) auki.

Päätin kuitenkin etten suostu elämään pelossa. Uskaltauduin vielä takapihalle, kerroin myös yleisesti että oon Pohjois-Lontoon uusi rottajohtaja (niillä kun pitää aina olla johtaja) - tosin tää visiitti takapihalle oli äärimmäisen epänautinnollinen ja nopea. Siirsin tuhkiksenkin mahdollisimman lähelle seinää.

Paljon positiivisempia kohtaamisia on tapahtunut kaupunkikettujen kanssa. Nehän on söpöjä ku mitkä! Niitä vipeltää täällä aika paljon, öisin aina törmää. Kovin ovat säikkyjä, ei tippaakaan näy niistä kamalan viekkaista Kettu Repolaisista mitä vähän kaikki lapset varmaan on oppineet satujen perusteella pelkäämään.

Pahin kokemus ketuista oli kun ne paritteli. Oonkohan kertonut tästä jo täällä? Varmaan, koska mun elämä on niin epäjännää että muiden parittelukin on useemman maininnan arvosta. Yks ilta tuossa pari kuukautta sitten yöllä kuului hirveetä meteliä ulkoa, ihan kuin kissaa olisi rääkätty. Sellasta huutavaa ulinaa ja älinää. Kuuntelin sitä sydän pysähtyneenä vähän aikaa (täällä asuu sellasia teiniurpoja ettei ikävä kyllä yks kissan rääkkäys ois yhtään ihme) kunnes aattelin että nyt on pakko uhmata pimeää ja lähtee kattomaan et mitä siellä tapahtuu. Sitten ykskaks muistin että joku oli joskus sanonut että kettujen parittelusta tulee ihan hirvee ääni.

Pakko oli youtubettaa parittelevat ketut. Toivottavasti joku CIA ei vakoile mua tai ne aattelee että oon kauhee eläinfiili. Mutta ääni tosiaan oli ihan sama kuin mitä mä kuulin, ja oli vaan niin helpottavaa tietää ettei ketään rääkätä hengiltä vaan ketuilla vaan käy flaksi.

Sitten oli pakko googlettaa paljon lisää. Miksi, oi miksi, en ikinä osaa lopettaa ajoissa!

Kaveri Facebookissa kertoi kun tää suuri kettukeskustelu oli meneillään, että se on joskus nähnyt nää foxit tositoimissa - ja ne jumittu toisiinsa. Google osas kertoa et niin käy joka kerta, siinä poikaketun vehkeessä on joku piikki joka jää kiinni siihen tyttökettuun. Kiva. Ei ihme jos vähän pitää ulista.

Että sellasta! Etanoiden aiheuttamista kauhuista varmaan juteltiinkin jo silloin kun asuin vielä Angelissa.

Millasia kohtaamisia luontokappaleiden kanssa teillä on ollu?

JÖSSES.

Ei hittohemmettiliini.

Mun tokavuosi yliopistoa on ohi. Mun viimeinen yliopistoKOE ikinä, tai ainakaa tätä tutkintoa, on ohi. Mutta hei morjens kesäloma.

Ja hei morjens Suomi. Nähään pikasesti ens viikolla. Olikin jo ikävä.

Palataan jahka osaan pukea tunteita sanoiksi paremmin.

Aika hemmetin onnellinen fiilis.

PATAAAAAA!!!!

Ihanaa, saatana.



Elämäni porilaisin fiilis ♥

Pyyramids!

Tiiättekö sen tunteen kun on ihan fanina johonkin bändiin (voi elämä, kirjotin eka "pändiin") ja aattelee ettei nää niitä livenä koskaan tai ainakaan pitkään aikaan? Ja sitten ne yhtäkkii tuleekin keikalle? No Lontoossa mulle on käynyt näin monta kertaa, ihanaa, ja viimeks kävin ihastelemassa Pyyramidsia keskiviikkona.

Keikka oli Shacklewell Armsissa mikä oli ihan superkiva kuppila Dalstonin liepeillä. Ekaks kun menin sinne aattelin et no ompa pieni paikka eikä mitään pöytiä oo enää vapaina, mut tadaa! Siellä olikin ihana terassi takana. (Kyllä, Jenska, me käydään tuolla.) Treffasin pitkästä aikaa mun ranskalaista kaveria joka on taas täällä tekemässä työharjottelua. Tavattiin ekaa kertaa kun molemmat oli just muuttaneet Lontooseen ja asutiin samassa hostelissa ja yritettiin epätoivosesti löytää kotia ja muutenkin alottaa uutta elämää. Saman tyttelin kanssa esim. kohtasin Robbien.

Lämppärinä oli kaks bändiä joiden nimiä en muista, mut ne oli kans hyviä. Eka oli sellanen nainen+kitara ja DJ-mies, ja niistä tykkäsin kovasti. Seuraava oli ihan rehellistä rokkia, näytti siltä että päästäkseen bändiin jäseneks pitää olla valtava kikkaratukka (koin suurta hiuskateutta).





Keikka oli ihan loistava! Short but sweet. Törmäsin laulajaan ekaks vessassa ja sitte keikan jälkeen sain sanottua et kiitti mahtavasta keikasta. Ainoo vähän harmittava asia oli että äänentoisto tuolla oli aika anaalista, laulajan ääntä ei hirveesti kuulunut parin ekan biisin aikana. Pyyramids on siis yhen lehden mukaan "Billie Holiday listening to The Smiths while growing up" - kuunnelkaa alta! Suosittelen syvästi, Spotifystä löytyy niitten just ilmestynyt uus albumi.

Pääsiäisbisse.

Terveisiä täältä keittiöstä! Juon kaljaa (yksin), äsken söin (patonkia ja mozzarellaa ja sipulia, onneks ei tartte pussailla ketään) ja nyt hengaan netissä pikkuhuppelissa. Että sellasta pääsiäistä mulle. Onneks ei ihan oo juhlan henki unohtunut, oon meinaan myös muistanut syödä kolme pääsiäismunaa tässä viikon aikana.

Tää ja ens viikko on koulusta lomaa, oon siis ollu vaan pitkää päivää töissä ja ens viikolla ihana pikkusisko tulee! Jeee!

Töissä on ollu... sanoisinko jännää. Ja kivaa. Vaikka mulla kotiin tullessa onkin joka päivä ihan idiootti olo. Tuntuu etten osaa tehä mitään oikein näistä mun uusista hommista (oon saanu lisää vastuuta ja tunteja). Tyyliin en osaa ees printata oikein. Tänään sit sanoin vähän tyhmän ja mauttoman kommentin pomolle, ja oli tosi huono omatunto siitä - laitoin sit heti viestii ku pääsin kotiin. Facebookissa tietty, koska oon niin vitun asiallinen. Eikä se oo vastannut. Ärsyttää aina oottaa vastausta johonkin viestiin mitä ite on miettiny pitkän aikaa et miten sen muotoilis, ja sitte vaa kärvistelee ja oottelee vastausta. Mut siitä oon ihan ylpee et joku omatunto sentää soimaa, eikä toi anteeks pyytäminen aiheesta oo mulle hankalaa, vaikka ehkä teen sitä myös syyttä. Anteeks-Aaltonen, voitte kirjottaa hautakiveen.

Ja vaa'alle tyypillisesti oon taas ihastunu VÄÄRIN! En kestä. Mä oon niin tyypillinen vaaka siinä mielessä et koko ajan ihastun, ne menee usein nopeesti ohi mut sit välillä jään kaukorakastelemaan ihan liian pitkäks aikaa. Ennätys taitaa olla kuutisen vuotta. Mut joo, tää on taas sarjassamme "Sanna herää nyt!" -osastoa. Huoh.

Meen röökille.

Glastonbury!

Mahdoinko ees täällä vielä hehkuttaa, että oon tosiaan 16 vuoden oottamisen jälkeen menossa Glastonburyyn? No, olen. Jeeeeeee.

Tänään julkastiin eka lineup. Check this out.


(Kuvaa klikkaamalla pitäisi päästä Glastonburyn sivuille, jossa voitte sitten kadehtia meikää - kerrankin - suuremmassa koossa.)

Ei paskempaa.

Jimmy, the Irish gypsy psychic.

Mä uskon vähän kaikkeen. Suurempaan voimaan, olkoon se sitten vaikka Jumala, karmaan, ennustuksiin, horoskooppeihin välillä... Kaikkeen sellaseen mitkä tavallaan tuo mulle turvaa. Että jotain mihin voi tukeutua vaikeina hetkinä, jotain mitä kiittää onnellisina hetkinä. Oon ehkä vähän sellainen ihminen myös että mulle on tärkeää kuulla muilta että oon hyvä ihminen, koska usein keskityn vaan itteni latistamiseen ja niihin asioihin mitä teen väärin. Muiden hyväksyntä ja mun hyvänä ihmisenä pitäminen on mulle tärkeetä. Samoin tärkeetä mulle on toivo; tieto (tai oikeastaan nimenomaan usko) siitä että joskus kaikki on hyvin. Muun muassa siksi mulla on toi ankkuri tatuoituna ranteeseen. Haaveilen hyvästä, onnellisesta tulevaisuudesta.

Yhen mun vanhimman ja rakkaimman ystävän kanssa ollaan keskusteltu paljon näistä asioista ihan pienestä asti. Uskon suojelusenkeleihin ja henkioppaisiin, mulle tuo turvaa ajatella että joku (tai jotkut) tuolla ylhäällä suojaa mua ja johdattaa mua oikeisiin päätöksiin. Mulle on aiemmin luettu korteista kerran, ja silloin tuli monta kertaa vahvasti esille et mun pitäis olla tekemisissä (ehkä ammatillisesti) lasten kanssa. Rakastan lapsia, mutta en nää itteeni työskentelemässä tolla alalla. Eihän sitä koskaan tiedä - ehkä musta tulee vielä joskus suurperheen äiti.

Näistä lähtökohdista palataan tiistaihin, jolloin museovierailun jälkeen oltiin kivassa pubissa, The Duke of Wellingtonissa. Kerran kun oltiin ulkona röökillä niin ohi kulki semmonen leppoisa jamppa, joka moikkas meille. Sanoin heti että toi on kyllä irlantilainen ja varmaan joku ennustaja.

No niinhän se sitten olikin. Seuraavaks kun tultiin röökille niin tarjosin sille tulta. Se kattoi mua vähän aikaa läpitunkevasti ja sitten pyys istumaan pöytäänsä. Tiesin jotenkin heti että nyt alkaa sitten tulevaisuuteen kattominen. Niinhän se alkoikin. Tää Jimmy, mustalaisennustaja Irlannista, luki mulle sitten korteista ja kädestä. Mulle toi kokemus oli positiivinen, hyvä ja jotenkin turvallinen - siitä ihmisestä tuli heti lämmin ja hyvä fiilis. Aavistelin että rahaa tässä varmaan lopuks pitää antaa, mutta se ei haitannut: kolmisen puntaa siitä tunteesta että juttelee ja saa ohjeita ihmiseltä joka ajattelee sun parasta ja jotenkin kummallisesti tuntee sut, on aika vähän.

Se sanoikin mulle melkein aluksi heti et tunnen sut, tarkottaen että tietää millanen ihminen oon ja että se osaa jo aavistaa mitä kortit kertoo. Ne pitikin sitten kuulemma paikkansa sen kanssa mitä se musta heti oli ajatellut. Se kutsui mua "childiksi", mistä tuli hyvä olo. Lopuksi se kosketti mua olkapäille ja päähän kaks kertaa, mumisten samalla jotain. Tykkäisin ajatella että se oli siunaus eikä kirous :)

Mulle luettiin kolme korttia, ja ne kaikki sanoi aika samaa. Ensimmäinen asia oli että mun pitää lakata miellyttämästä muita, ja mun pitää uskaltaa olla minä, se mitä oikeesti oon - olla vapaa ja "alasti". Mun ei pidä yrittää tyrkyttää itteeni kaikille tai elää niiden mukaan, ne ihmiset ketkä ansaittee mut elämäänsä, niin ne kyllä löytää mut. Mulla on kuulemma toisella olkapäällä kaks henkeä ja toisella yksi, esi-isiä tai menehtyneitä sukulaisia (oikeastaan ton oonkin jo tiennyt/halunnut aatella noin). Jimmy sanoi että tiedän varmaan ketä ne on, ja niinhän mä tiiänkin.

Parin vuoden päästä mulle tulee paljon rahaa, mutta mun pitää olla varovainen. Joku, mahdollisesti jopa minä itse, yrittää hyötyä siitä ja käyttää rahani väärin, joten mun pitää laittaa osa siitä visusti talteen.

Oon vahva nainen, äidiltäni perinyt sen. Mun kädestä puuttuu vielä joku osa, siis joku viiva tms. joka kuvastaa rakkautta, mutta se kuulemma tulee muuttumaan. Tuun kohtaamaan ihmisen, kumppanin joka muuttaa mun maailman sydämenmuotoiseksi. Mutta mun pitää vaan uskaltaa olla oma itteni.

Kivaa oli myös se, että pari mun läheisintä kaveria oli hyvällä tavalla kiinnostunut tosta. Ne uskoo kans tällasiin asioihin, mistä ei aiemmin olla puhuttukaan, mutta ne ei mitenkään vähätelleet tai olleet niin että "no siinäpä mustalainen taas huijas sua". Niiden mielestä kans ne asiat mitä mulle oli kerrottu oli tosi "mua", ja asioita joita nekin on sanoneet mulle aiemmin eri sanoin - just toi että pitää lakata miellyttämästä muita ja olla rohkeesti mitä oon, että oon hyvä just sellasena mitä oon. Näistä kahesta tytöstä se Jimmy mainitsikin että nää on sellasia ihmisiä jotka sun kannattaa pitää lähellä, ne rakastaa sua.

Mulla oli tiistaina 28v 5kk -synttäripäivä, ja sillä Jimmyllä oli oikea syntymäpäivä samana päivänä. Ollaan molemmat siis synnytty 26.pv. Tosin se luuli että oon noin 19 :D

Ne asiat mitä Jimmy mulle sanoi oli sellasia mitä mun tarvi kuulla, ja jotain sellasia asioita mistä oon saanut vinkkiä jo aiemmin. Voihan se olla että noi asiat ei toteudukaan, mutta nyt mulla on melko onneen tuudittunut olo siitä että mulle tulee vielä hyvä ja onnellinen elämä - ja että ansaitsen sen.

Museum of Brands, Packaging and Adveritising.

Varotus: Hirvee kuvaspämmi, ja ne on kaiken lisäks huonolaatusia.





Jee! Vihdoin kävin museossa jonne oon halunnut ehkä vuoden: Museum of Brands, Packaging and Advertising. Sijaitsee ihanalla alueella Notting Hillissä (lähimmät tubet Ladbroke Grove ja Notting Hill Gate).
Meillä on tällä viikolla koulussa activity week, eli perusluentoja ei ole vaan kaikkee erilaista ohjelmaa. Päästiin tonne museoon sitte koulun kaa tiistaina, ei onneks ite tarvinnut maksaa (yleensä liput on rapiat £6).



















Tykkäsin ihan hirveesti! Erilaisia pakkauksia oli ihan 1800-luvulta asti, ja mieteinkin että miten ne ees saa noita haltuunsa - onks joku kurkkupastillirasia kulkenut vuosikymmenet, tai jopa -sadat, suvussa ihan siltä varalta että se on joskus muinaisaarre?

Muutenkin päivä oli ihan loistava, tuntu siltä et ois ollu luokkaretkellä! Mukana oli meijän kurssin ne hyvät tyypit, ja mulle ainakin toi et kävi vähän Länsi-Lontoossa eli ei-niin-tutuilla hoodeilla, ni se tuntuu aina siltä et ois jossain ulkomailla tai lomalla. Mentiin sitte tosi kivaan pubiin samalla alueella, ja tollaset ex tempore -päivähuppelit seurassa jossa saa vaan räkättää koko ajan, tuli kyllä tarpeeseen. Oli kiva hengailla enemmän noiden tyyppien kanssa, tietty omien kavereiden kanssa tulee oltua usein mut just sellasten tyyppien kanssa kenen kaa on samalla kurssilla mut luentojen ulkopuolella ei pidetä mitään yhteyttä. Mahtava päivä!

Hirveä ilo ja korttelibileet.

Varoitus: Sisältää sumeita ja huonolaatuisia kännykkäkuvia.
(Pitäis ehkä laittaa tää joka postauksen alkuun...)

Viime perjantaina oli vähän parasta! Yks mun lempparibändejä, Bloc Party, oli keikalla Earls Courtissa. En oo ennen nähnyt niitä livenä ja voi pojat, mikä keikka! Olin positiivisesti yllättynyt siitä että laulaja-Kele otti niin paljon kontaktia yleisöön. Ärsyttää ja harmittaa ihan suunnattomasti bändit, jotka ei puhu yleisölle mitään, se on niin aliarvioivaa ja epäkunnioittavaa. Keikalle oli ihan mahtava fiilis, ihan ku ois ollu festareilla. Ne veti kaikki parhaat biisit, ja siellä sit "tanssein" sydämeni kyllyydestä. Visuaalisesti keikka oli mieletön, upee valoshow ja screeneissä oli nähty vaivaa - ei ollu pelkät kankaat vaan kuvaki vaihtu keikan mukana, tai ne kuvan efektit.







Paikkana toi Earls Court kiilas kyllä yhdeks suosikkipaikaks keikkailla: vaikka ne ottaa vesipullon pois (oon jo tottunu siihen ni en panikoi siitä enää niin paljoo), niin tuolla sentään oli hyvät tupakointialueet jonne pääsi heti. Bliss! Joissain paikoissa ne ei päästä ihmisiä ulos ollenkaan ennen ku pääbändi alottaa. Keikan jälkeen oonkin ollu ihan BP-taivaassa ja kuunnellu vaan repeatilla niitä.

Tää biisi sopii hienosti tähän hetkeen: It's so cold in this house.



Meidän boileri tosiaan hajos viikko sitten ja on ihan hemmetin kylmä. Anteeks kirjotusvirheistä mut en tunne mun sormia enää. Oottelen just korjaajasetää, vihdoin, se tulee kätevästi välillä klo8-13.

Yks superkiva ylläri tolla keikalla oli lämppäri: The Joy Formidable! Aaaah! Oon tykänny niistä vaiks kui ja kauan, varmaan täälläki tainnut pakkosyöttää (pakkosoittaa?) niitä ja miettiny niidenkin keikkalippujen ostamista mut nyt ei tarvi kun ne tuli tollee kaupan päälle :) Ois kiva nähä ne jossain festareilla, tolla niiden keikalla oli äänentoisto aika paska ja basso ja kitara vaan kuulu läpi liikaa. Mut oikein hyvä ensikosketus livebändiin.



Ainoa miinus siitä et hukkasin rakkaan mustan kaulahuivin :( Sellasen tuubihuivin. Salaiset ihailijat, lahjuksia otetaan vastaan!

Mikä päivä!

Eikö oo jännittävää vaihtelua! Pariviikkoisen ajastetun maratonpostauksen sijaan saatte tällasen reaaliaikasen pikafiilispurkauksen! Ilman kuvia! Siellä ollaan nyt ihan varmaan jännän äärellä!

No mutta joo. Vittu mikä päivä. Nää keskiviikot on muutenkin aikamoisia kun on 10-16 koulua ilman yhtään taukoa, ei ehi syyä eikä tankata kahvia. Molemmat puoliskot päivästä on vielä vaativien (mutta usein antoisien) opettajien kanssa, eli pitää pinnistellä ihan älynsä ja kestävyytensä rajoilla ja tsempata koko ajan. Tää iltapäivän ope on melkosen tuima täti, mulla meni ehkä koko syksy (ja edelleen aina sen tuntien jälkeen epäilen) päästä siihen sisälle ja sen hyviin kirjoihin. Se pitää tiukkaa kuria, mikä tossa eläintarhassa on kyl hemmetin hyvä, on pelottavan fiksu ja siviilissä kiva ja hauska. Mut auta armias kun se tykittää sulle palautetta... Siinä tulee äitii ikävä.

Ja meillä on toi iltapäivän kurssi sellasten räkäapinoiden kanssa et huh. Se opekaan ei voi sietää niitä. Tiiätte tyypin: noin 15-vuotias henkisesti, teini-iän angsti jäänyt päälle, pitää hoviaan siellä takapulpetissa, ei omaa minkäänlaista kunnioitusta ketään kohtaan, häirittee opetusta koko ajan... No tää tiukkisope sitten tunnilla pariin kertaan komensi näitä ämmiä, kunnes näiden jo valmiiks ärsyttävä johtaja päätti et mikäs sen parempi hetki kovistella kuin iso luentosali missä voi sitten vittuilla takas opettajalle.

Siis miten henkisesti rankkaa kuunnella sivusta tollasta! Tuntuu et posket kuumottaa vieläkin. Se myötähäpeän määrä! Ja tää touhu jatkui vielä seminaarissa. Tavallaan oon open puolella koska se ihan oikeista syistä kovisteli näitä tyyppejä, toisaalta sen tyyli sanoa asiat vois välillä olla vähän vähemmän, no, rehellisempi.

Ehkä se on joku lapsuuden periytyvä trauma että en vaan kestä riiteleviä ihmisiä. Oon ite myös melkosen huono riitelemään, harvoin sanon suoraan jos joku ärsyttää - en vaan osaa käsitellä kielteisiä tunteita muiden kanssa. Paitti nyt ehkä pikkuhiljaa oon alkanut oppimaan. Ei, en oo niitä ihmisiä joiden mielestä mitä vaan voi paukauttaa päin naamaa koska "hei, tää on vaan mun rehellinen mielipide, oma vika jos et osaa ottaa sitä vastaan" mutta oon tosi ylpee itestäni siinä että nykyisin oon välillä kykeneväinen puolustamaan itteeni. Tänään oli ihan tyhmä juttu aamusta yhen kaverin kanssa, joka on sellasesta kulttuurista et siellähän tunteet näytetään. Joku ihan hölmö ja viaton sananvaihto oli, ja sit kärvistelin vähän aikaa kunnes sanoin jotain itteeni puolustaakseni, ja sit käsiteltiin asia - tai no päälipuolisesti, koska sovittiin sit viel illalla puhelimessa paremmin. Mut jotenkin tuntu tosi hyvältä etten vaa jättäny sitä noteeraamatta koska musta noi tilanteet tuntuu niin pahoilta ja ahistavilta, vaan uskalsin sitte sanoa vastaan.

Niin että siks mua ahistaa tollaset tilanteet ylipäätään missä ihmiset tappelee. Ja toi kärhämä (hyvin liioiteltu kuvaus) kaverin kanssa oli kans tylsä alku päivälle.

No mutta sitten! (No mutta sitten Sanna opetteli vihdoin käyttämään muitakin ilmaisuja kuin "no mutta".) Meillä on koulussa kaikenmoisia karseita muutoksia käynnissä, ollut ja tulee olemaan eikä aina oo ihan epästressaavaa olla tuolla. Tänään oli tapaaminen Deputy Deanin (en ees yritä kääntää, suht iso kiho) ja meidän oppilaskunnan edustajien kanssa. Sekin meni taas semmoseks ihmeen terapiaistunnoks että kaikki aikuiset ihmiset unohtaa vastapuolen auktoriteetin ja tilannetajun ja kaiken, ja tilittää menneistä yksittäisistä tapauksista. Miten ahdistavaa. Ja taas täynnä myötähäpeää, ja se koko tilanne oli vaan jotenkin aivan karmea. Onneks muut käyttäyty niin huonosti ni sitte meidän kurssilaiset näytti paremmilta ja fiksummilta ja saatiin ne pari tavotetta täyteen, mitä meillä tohon tapaamiseen oli :D

Huh. Miten on nyt jotenkin niin hirveen hankalaa tää suomi. Montakohan englismiä/finglismiä/anglismia sain tähänkin tungettua?

Mutta eikös sitä niin sanota että all's well that ends well! Mun yks lempparilempparibändejä, CSS, tulee Lontooseen keikalle toukokuussa! Ja samaan aikaan tulee tietty yks rakkaimpia muruja ketä bändistä myös tykkää! Aaaah!

Mitäs sinne?

The Geffrye Museum.

Viime sunnuntaina oli sen verran ihana, keväinen ilma että sisäinen kulttuuri-ihmisenikin heräsi. No okei, osasyy saattoi olla että kerrankin mulla oli viikon Oyster käytettävissä eli saattoi matkustaa suht vapaasti. Mietein eka et olis piipahtanut noissa isoissa museoissa (ne on kans melkein aina ilmasia) mutta sitten löysinkin The Geffrye Museumin. Siellä on näytteillä siis brittiasumista 1600-luvulta nykypäivään, joten mikäs sen kiinnostavampaa kuin vähän kurkistella menneisyyden sisustukseen! Paikka oli myös saanut paljon kehuja, ja sijaintikin oli melkosen passeli.



Museo sijaitsee Hoxtonissa jonne mun luota pääsee kätsyllä 10min kävely+10min overground -yhdistelmällä. Museo on ihan aseman vieressä, sinne on selkeät opasteet. Jo paikan piha on jotenkin tosi kiva, ja rakennus itessään myös uhkuu semmosta vanhaa brittiläisyyttä - se on alunperin ollut vanhainkoti.





Ensimmäiset ihmiset mukavan respasedän jälkeen oli tietysti suomalaisia turisteja. Jännän kotoisa olo tuli heti, how fitting, kotimuseossa kert kun oltiin. Esillä oli siis olkkareita menneiltä ajoilta, ja huonetta edelsi aina semmonen infohuone missä kerrottiin tarkemmin että kuka talossa on voinut asua, oli pohjapiirrosta ja esineitä tarkemmassa esittelyssä.





Silloin kun talo oli alunperin ollut se vanhainkoti, siellä oli myös ollut kappeli, joka oli edelleen esillä ihan melkein semmosen kuin oli ollutkin. Sitten oli pari eri lukuhuonetta, mikä oli musta ihan mahtava idea: siellä oli siis vapaasti luettavina vaikka mitä sisustus- ja puutarhakirjoja.



Tykkäsin tosta museosta kyllä kovin, semmonen symppis ja musta kovin mielenkiintoinenkin. Harmitti vähän ku oli köyhäilymielellä liikkeellä, siellä oli meinaan ravintola jossa myytiin perinteistä brittiruokaa - se vois olla aika kiva lisä tolle visiitille!



Äh, pahoittelut tästä kuvien vähyydestä ja paskuudesta - mua aina pelottaa kuvata museoissa, siks en oikee tee sitä. Se on aina kielletty joka paikassa, ja koska oon ehkä lainkuuliaisin nössö tällä planeetalla, en uskalla harrastaa sitä. Tuolta nettisivuilta saa aika hyvän tuntuman paikkaan :)

Jos teillä ois millanen vaa museo, millanen se olis?

Neiti Kevät on tullut kaupunkiin!

Huh, mietein jo että pitääkö taas laittaa että First Spring Day tai On siis kevät otsikoks. Jotenki sellanen fiilis että molempia on käytetty tässä bloginrähjässä jo luvattoman monta kertaa.



No mutta! Aivan mahtava viikonloppu takana, keli on ollut niin keväinen. Tiiättekö sellanen kun ilmassa tuoksuu lämpö ja kevät, tennarit tanssahtelee asfaltilla ja jotenkin hymyilyttää ja hyräilyttää? Sellaisia päiviä että herää ajoissa iloisena ja päivään mahtuu hyvin päikkärit ikkuna auki, niin että Ultra Bra soi unimusiikkina. Ja oikeestaan on soinut non-stop muutenkin, jotenkin se vaan sopii niin parhaasti tähän keväiseen ja melkein jo keväiseen fiilikseen. Oon melkein tuntenut olevani Helsingissä ja kohta lähössä terassille.



Nää kuvat nyt ei yhtään anna oikeutta sille keväiselle fiilikselle mikä tuolla ulkona on. En tiedä ketä syyttää. Kameraa? Maisemaa itseään? Koska luonnollisesti vika ei vaan voi olla mussa.





Ultra Bran lisäksi sellasta nostalgisen melkein haikeaa tunnetta on ruokkinut pikkusiskon penkkarit. Oon ehkä epänormaaliuteen (what else is new) kytännyt sen penkkariajelujen kuvia. Muistan edelleen ton abiviikon fiiliksen, vaikka siitä nyt mahdollisesti muutama vuosi onkin vierähtänyt, että elämä edessä ja kaikki on mahdollista. Sitä oli vaan niin täynnä elämäniloa! Ja ihanaa et mun pikkusisko (ollaan kaiken lisäks samasta koulusta) saa elää tota nyt, ite vaan muistelee haikeesti että no eipä se sitten mennytkään ihan niin, se elämä. Kiva että elämän tähtihetket on menneisyydessä. Tai no ehkä tulevaisuudessakin, eihän sitä vielä voi tietää.



Perjantaina käytiin kämppiksen kaa siellä samassa etiopialaisessa, missä kävin murujen kaa syyskuussa. Suuren leipädraaman runtelemana tilasin nyt sitä saamarin injeraa, eli perinteistä kumppania etiopialaiselle ruualle - eli sen leivän avulla syyään niitä ruokia. No nyt on maistettu, ei pahaa (paitti helkkarin hapanta itekseen), mutta otan kyllä ens kerralla ihan riisiä tai perunamuusia vaikka se ois sitte miten noloa. Jos kokeilette leivän kanssa niin varatkaa nessuja! Suttaavaa puuhaa. Edelleen kyllä suosittelen tota Lalibelaa, ruoka ja atmosfääri on ihan mahtava.



Lauantaina näin Lontoossa lomailemassa olevaa saksalaiskaveria, ei olla nähty ehkä kolmeen vuoteen. Tai neljään. Ei oltu ihan varmoja ees siitä koska on viimeks nähty. Mukana oli sen aivan ihana nappisilmä-tytär 9kk ja aina yhtä hauska aviomies. Hassua miten elämä kuljettaa. Viimeks kun nähtiin, se oli Helsingissä kylässä, se ei halunnut mitään niin paljon ku olla äiti, ja mä haaveilin muutosta Lontooseen.

Tubessa matkustaessa aika monessa reittikartassa on varotus että Covent Gardenin asema on ääriruuhkainen lauantaisin ja jos mahollista, sitä kannattaa välttää. No mullahan ei oo tosta kokemusta koska pönötän aina vaan täällä omissa oloissani, joten aattelin et ei kai se nyt... Hevonvitut. Välttäkää jos mitenkään mahdollista. Se on ihan järkyttävää. Mistä niitä ihmisiä riittää? Esimerkiks laitureilta on katutasolle hissit ja rappuut, hissialue oli ihan tukossa joten aattelin et eikös tää yks rautareisi nyt yhet rappuset selvitä. Hevonvitut osa 2. Puolet niistä ruuhkaihmisistä on siellä rappusissa, ne rappuset on ehkä kymmenen kilsaa pitkät ja niiden kapuamisessa meni semmonen kolme päivää, liiottelematta. Oli kaveri vähän vihanen ku olin monta päivää myöhässä :(

Huonona lontoolaisena taas kävi niin että mun vieras tiesi paremmin ja paremman treffauspaikan ku minä. Mentiin Covent Gardenissa sijaitsevaan Candycakesiin. VOI LUOJA JA SATA SYDÄNTÄ. Siellä myydään siis mitä ihanempia cupcakeja, kaikkia herkkupirtelöitä ja mitä tahansa söpöä ja sokeriöverin aiheuttavaa. Mä otin KitKat-pirtelön ja ton kuvassa olevan pienemmän cupcaken, mikä maistu kahvilta. Pakko oli ottaa pienempi koska ison muffan syöminen tilanteessa missä ei oo yksin omassa huoneessa ja ei tarvi välittää siitä miten se levii ympäri naamaa, niin ei oo ihan mun juttu. Syömissiisteyteni on tasoa kädetön etana.



Sunnuntaina, tai "tänään" joku voisi myös sanoa, oon taas nukkunu päikkärit ikkuna auki. Kävin fiilistelemässä myös yhtä kivaa museota (laitan siitä oman postauksen) ja söin kurkkua ja valkkaridippiä. Siis ei valkoviini vaan valkosipuli. Olipa hämmentävää.

Mikäs boogie siellä on?