Hiiala hiiala hei!

Koska rappioviikkopostaukseni ei kiinnostanut ketään ja itseänikin hävetti, ajattelin tehdä jotain tervehenkisempää viime lauantaina. Tässä lähellä sijaitsee Kentish Town City Farm, ja lämmöllä muistellen iki-ihanaa Stepney City Farmin visiittiä suunnattiin kavereiden kanssa tonne lauantaina.

Tässä tulee taas kauhee kasa kuvia. Etsikää heinä ja imeskelkää sitä niin pääsette fiilikseen!

Joku tässä nyt ei täsmää?

Tää pikkusöpöläinen oli mun lemppari, mutta mun kämppis ei antanut lupaa ottaa sitä meille :(

Heppaherraset (toisen nimi ainakin oli Murphy) näytti vähän surullisilta. Mutta viisailta. Ehkä ne oli emo-heppoja?

Astetta pönäkämpi cock?

Horse on the loose!

Mä haluisin olla aina näin onnellinen:

Musta taitaa tulla kaupunkifarmiriippuvainen, on noi vaan niin ihania paikkoja. Mieli lepää ja kaikki stressi valuu pois, nauttii vaan näkemästään ja kuulemastaan ja haistamastaan. Näistä kahdesta pitää sanoa että toi Stepney on kyllä ehdottomasti suosikimpi, eniten siksi koska siellä on enemmän eläimiä. Tuolla K Townissa ois kyllä tilaa paljon, en sitten tiiä missä ne oli sillä aikaa - laskin muutaman vuohen, neljä heppaa, kanoja ja ankkoja, pari lammasta, kaksi possua ja yhen lehmän nähneeni.

Tiesittekö muuten että ankat (vai olikohan se sorsa) nukkuu yhdellä jalalla seisten - ne pystyy lamauttamaan toisen puolen ruumistaan?

Rappioviikonloppu.

Ai että on muikeaa herätä pitkästä aikaa niin ettei silmien avaaminen tarkoita eloonjäämiskamppailua. Perjantaina oli palkkapäivä ja viikonloppuun mahtui niin paljon hauskaa tekemistä ja ihania ihmisiä että olo on ollut lähinnä tällainen:

Tossa kun heräämisestä ja silmien avaamisesta nyt tuli puhe, niin pakko hehkuttaa että mulla on uus lempipaikka maailmassa: mun sänky. Se on niin iso! Pehmeä! Tyynyisä! Paras. Voisin vaa maata siellä monta tuntia.

Hyi, luin tän just läpi mitä kirjotin, ja kauheeta alkoholin ylistystä taas! Aattelette varmaa että oon ihan tenunenä joka yrittää piilomainostaa alkoholia lukijoille. Anteeks. Tällasta tää välillä on.

Perjantaina lähettiin töitten jälkeen after workeille niitten supervisoreiden kanssa. Ne on pyydelly mua useesti mukaa ja nyt sitte mentii. Vähän tuli sellane jännä olo, et on "päässy piireihin" ku ne kerto salaisuuksia firman asioista ja juoruista, sanoin sit kyl et ymmärrän et oon vaa haastattelija et sanokaa sitte ku lakkaan kuuntelemasta. Oli tosi kivaa, ja hauska tutustuu enempi tyyppeihin keitä kuitenki näkee päivittäin. Pyörittiiin työpaikan lähellä Farringdonissa ja mulla vissiin raha poltteli kun täyty vetää sellaset rynnäkkökännit. Lopulta mentiin yhen tyypin työ jatkoille ja olin sitte himaan asti päässyny horjumaan puol yheksältä aamulta. mmm.

Välillä jostain syystä tuoppi oli tyhjä. En kyllä tiiä miksi sitä pitää kuvata?

Lauantaina oli taas työkavereiden kaa tapaaminen, mut nytte nähtiin siis suomalaisten haastattelijatytteleiden kesken. Oli hauskaa, olo tosin oli ihan järkyttävä talsia rankkasateessa sukat märkinä ja karmeessa kohmelossa. Siitä se sitten kuitenki lähti, ja siirryin rakkaaseen Lexingtoniin.

Unikaverin ex-kämppis palas kotimaahansa niin siellä vietettiin sen läksiäisiä. Olin kans sopinu tapaavani entisen duunikaverin Hesahesahesasta ja sen tyttiksen, jotka on muuttanu tänne työharjotteluun. Itse asiassa toi entinen duunikaveri onkin mun pikkuserkku, vai mun äitin pikkuserkku, no sukulainen kuitenkin mikä vahingossa kävi ilmi tossa heinäkuussa - maailma on niin pieni :D Vähän jännitti että miten sitä pystyy sovittaa yhteen koulukaverit ja duunikaverin ja sen tyttiksen jota en oo aiemmin nähnyt, mut voihan pojat et oli ihan mielettömän hauskaa! Se tyttökaveri oli aivan ihana tyyppi, mun sukulainen nyt tietysti on mahtava koska se on mulle sukua, ja jotenkin koko meidän kööri tuli niin hyvin juttuun. Tyhmää läppää jauhettiin koko ilta mutta kaikki heti ymmärsi ja lähti siihen mukaan. Tulee varmaan melkosen hauska syksy.

Yks lempihetkiä tässä illassa oli meidän viiden valokuvauskisa siitä että kuka ottaa parhaan kuvan tosta baarin kattolampusta. Mä en voittanut, vaikka käytin Instagramia. Mua syytettiin huijauksesta ja sitten kaikki muutkin muokkas kuvia. Voittokuva oli kuitenkin ton sukulaispojan kuva (jota mulla ei valitettavasti oo) missä se otti kuvat meidän kaikkien kuvista. Ah, ollaan niin artsuja!

Yks vanha tuttu tuli myös kuvioihin perjantaina ja lauantaina. Jekku Jägermeister. Morjens. Sillon ku tulin täysi-ikäiseks ja asuin vielä Porissa ni mulla oli tapana ottaa yks sellanen aina hippailtoina. Tykkäsin siitä. Sitten se jotenkin jäi salmarin tieltä, ja pari vuotta sitte ku join sellasen ni meinasin kuolla. Nyt parin vuoden tauon jälkeen se maistu taas niin hyvältä! Niin hyvältä että piti neljä juoda. Tosin ne oli ilmasia niin ymmärtäähän sen.

Sunnuntaina sitten kun taas heräsin kuoleman kielissä niin aattelin että jukoliste, nyt tän örveltämisen on pakko loppua. Suunnitelmissa oli nähä suomalaista lomailijatyttöä jonka oon tavannut kerran, maanantaiaamuna ehkä kuudelta Itiksessä kun jonotettiin Madonnan ekalle keikalle lippuja. Sitten on vaan oltu FB-kamuja. Mutta ai että mikä ihana tyyppi! Meillä oli niin superhauskaa. Notkuttiin vaan Russel Squarella ja piknikeiltiin Tescon tuotteilla. Mulla on toi keskus-Lontoo suhteellisen tuntematonta (oon oikeesti niin huono lontoolainen, jumitan aina vaan samoissa paikoissa) mutta toi Russel Square oli kyllä ihana. Ja oli ihana nähä tota tyttöä, se on niin kiva kun aina tutustuu uuteen tyyppii tavallaan - tai sillee että tuntee toisen kyllä, mutta kun huomaa et miten saa uuden mahtavan kaverin kun tutustuu paremmin.

Siellä oli hirmukesyjä oravia joita jostain syystä vähän pelkäsin. Oon niin outo. Mulla oli maassa KitKat Chunky joka sitten lopulta lähti oravan suussa sen matkaan. Pitäköön kun oli niin reipas. Toinen orava kiipeili mun kaverin jalalla.

Siellä se herkkupatukka menee!

Vitsi on vieläkin jotenkin niin hyvä fiilis tosta viikonlopusta. Tutustui uusiin tyyppeihin ja tapas vanhoja hyviä tyyppejä. Ja jotenkin just toi että on niin hyvä fiilis tietää et nää ihmiset ei kuitenkaan kaikki oo vaan viikonloppureissulla täällä vaan että on lucky enough että saa hengata niitten kanssa vielä lisää :) Ja toikin just että usein eri kaveripiirien integroiminen ei välttämättä toimi: koulukaverit ei ehkä ymmärrä duunikavereita ja sitä rataa, mutta toi lauantai oli kyllä niin helmi kun kaikilla heti klikkas keskenään.

Mites siellä meni viikonloppu? Ootteko ihan kännissä tän kauheen viinapostauksen jälkeen?

Hoodit haltuun.

Huh hellettä (mitenköhän monta kaksi-sanaista lausetta sitä keksiskään joissa molemmat sanat alkaa h:ll?).
En ole niitä tyyppejä jotka valittaa jokaisesta säätilasta - valitan yleensä vaan helteestä, koska en tykkää siitä ikinä. Kivaa hikoilla ja puuskuttaa. Ei edes tuule. On vaan tuskasta.

Tässä oon ehtinyt jo vähän tutustua uusiin paikkoihin tällä uudella alueella. Tää on siis Caledonian Roadin tubeaseman vieressä, oiskohan virallisesti Hollowayta? Kentish Town ja Camden on myös lähellä. Alue vaikuttaa sitä kivemmalta mitä enemmän siihen tutustuu - lähellä on isoja teitä joiden varrelta löytää vaikka mitä kivaa, ja kuitenkin tää alue missä koti on, on sellasta ihan asuinaluetta. Viihtyisää mut välillä vähän jännää, näin esim. tossa yks päivä ekan pidätyksen kadulla.

The Unicorn on mun uus rakkauspubi. Siihen kävelee ehkä viis minuuttia. Tärkeintä on se että tuoppi maksaa £2.80. Eikä oo ees häppärihinta! Siellä oli myös hauskankuulosia shotteja, muutaki ku sitä ikuista jekkupommia. Aattelin ekaks kokeilla melonin ja toffeen makuisia. Tuolla on iso terassi ulkona, ampumispelejä ja usein livemusaa. Se on muuten vähän kuin mikä tahansa peruspubi, mutta sitten iltaisin siitä tulee sellanen heviluola. Ei ihan mun juttu mutta siis mainitsinko jo ison terassin ja ne halvat tuopit?

The Lord Stanley on myös ihan lähistöllä, käytiin kämppiksen kaa syömässä sunday roastia sunnuntaina. Aivan ihana paikka! Kadulla oli pöytiä, sisätila oli iso mutta viimeinen silaus oli hurmaava takasisäpiha. Kattokaa nyt! Ja ruoka oli tosi hyvää, ainoo vaan että toi liha oli aika läskistä=epäilyttävää, enkä muutenkaan oo mikään suurin lihansyöjä. Roastissa vaan noi lisukkeetkin on niin herkkuja.

Canal 125 on ihan Regents Canalin varrella eli idylliä piisaa sielläkin. Siellä sai just niitä Pimm's-kannuja!

Paul on uusi löytö sitten duunin lähellä Barbicanissa. Meillä on töissä taas se vaihe kuusta että soitettavia ihmisiä on vähän, eli me taukoillaan aika paljon. Toi on niin symppis kahvila missä on ihana henkilökunta. Yks tyttö sanoi mulle kun kävin pari kertaa muutaman päivän viiveellä että ihanaa kun tulin takas. Oon kokeillut quichejä eli niitä piirakoita - nam!! Suussasulavaa ja yhestä tulee helposti täyteen. Yhtenä kuumana päivänä kokeilin myös frappea, joka sekin oli virkistävää.

Museum of Londoniin eksyin puolestaan tänään, taas kun vähän taukoilin töissä. Se on myös tuolla Barbicanissa, ja kuten moneen muuhunkin Lontoon museoon, sinne oli ilmainen pääsy. Ei mun suosikkimuseo Lontoossa, mutta ihan mielenkiintoinen. Lontoon historia muinaisuudesta nykyaikaan tulee hyvin esille, mua tosin ei hirveesti kiinnosta ne muinaisasiat ja esineet niin aika nopeesti ton käveli läpi. Vanhemmasta historiasta tykkääville suosittelen ehottomasti, ja on se ihan ookoo paikka, omaa sydäntä lähellä on kuitenkin esimerkiksi Imperial War Museum ja Britain at War (ai miten niin sotaisa Sanna?).

+ Bonuksena on vielä pakko hehkuttaa kodin ja Unicornin puolvälissä kätevästi sijaitsevaa pitseriaa, oiskohan Pizza Direct. Kolme vapaavalintaista täytettä pieneen pannupitsaan sekä tölkki limua irtoaa kolmella punnalla. Ah.

Live to learn, learn to live something new.

Exactly one year ago, I had my farewell party in Finland - one of the happiest days in my life. After that I've had the best and worst times of my life. Lived to learn, learnt to live something new. What's been one constant is the lovely old and new people around me. I feel so lucky, and proud.

Törkeästi plagioitu yhen tytön Facebook-statuksesta tänään. Mahdollisesti käytin sanaa plagioida väärin, koska toihan siis oli mun oma status. Mulla on vaan niin hyvät jutut et pakko jakaa ne monessa paikassa.
(Toivon muuten että sitten tässä aikojen saatossa kun taas valitan ja angstailen blogiin, niin linkkaatte mut tähän kirjotukseen takasin että muistan että oon mä joskus ihan onnellinenkin.)

Varmaan tossa viime kuukausien aikana tuli ilmi että mä olin aika onneton. Mulla oli hirveä koti-ikävä, Suomi-ikävä, miksi sitä sanoiskaan. Tuntui että mulla ei ole täällä mitään sisältöä elämässä, ystävyydet on pinnallisia ja oon tosi yksin. Syksyhän oli puolestaan varsinaista voittokulkua ilosta toiseen. Kaikki oli niin uutta ja ihmeellistä. Sitten alkoi se arki, ja tuntui että olo oli ihan tyhjä ja turta. Että kuten joskus sanoinkin jossain postauksessa, kaikki mitä rakastan on Suomessa mutta mä en oo onnellinen siellä.

Tässä kohtaa on taas aiheellista linkata Hansin mielettömän mahtavaan kotoutumiskäyrään, joka toimii edelleen mun itsetutkiskelun perustana näin ulkosuomalaisena ja onnellisuutta etsiessä.

Ehkä senkin takia toi alkuvuosi oli niin hankala, että se romahdus tuntui niin suurelta syksyn jälkeen. Aattelin silloin että tää on niin mun juttu, tätä mä oon aina halunnut, Suomi on aina tuntunut mulle väärältä paikalta ja nyt oon siellä missä pitääkin. Aattelin että mä oon niitä tyyppejä jotka kotiutuu heti, ainakin ilman suuria eksistentialistisia kriiseja - ja sitten niin ei käynytkään. Mulle tuli, vähän viiveellä, se luonnollinen seuraava vaihe eli ikävä sinne mistä tulikin. Se oli iso juttu myöskin siksi, että yhtäkkiä musta tuntui etten tunne itteeni enää ollenkaan. Enkö ookkaan se rohkea yksin seikkailija joka aina kuvittelin olevani? Että oonko mä sittenkin sellanen jolle omat unelmat ei lopulta merkkaakaan niin paljon kuin ne läheiset? TOTTA KAI mun läheiset on mulle maailman tärkeimpiä, mutta mietin monta kertaa vakavasti että ehkä mä oisin sittenkin onnellisempi Suomessa koska ne rakkaat on lähellä - vaikka olisinkin sitten sisäisesti onneton. Tää oli mulle sellanen herätys mikä pelotti, että enkö mä tunnekaan itteeni yhtään, oon sittenkin ihan joku muu kuin mitä mun monen vuoden kuva itsestäni on antanut mun ymmärtää. Oon aina ajatellut tuntevani itseni hyvin, ja yhtäkkiä tuntui että ehkä mä olenkin joku ihan muu, että oonkin sellanen tyyppi jota en ikinä halunnut olla, että ehkä oon vaan valehdellut itelleni kaikki nää vuodet.

Näistä asetelmista pelotti mennä Suomeen. Tietysti oli maailman ihaninta, mutta pelkäsin tosissani sitä että ehkä hajoan lopullisesti enkä halua tulla tänne enää. Realistisesti tietysti tiiän, että kun/jos paluu Suomeen koittaa, niin ei sekään yhtä juhlaa ole, ei se ole pelkkää lomaa ja sitä ihanaa mitä on nyt aina kun käyn siellä, sellaista harvinaista herkkua. Sitten aloin tietysti jo stressaamaan sitä että mitä sitten kun mä palaan sinne, oon varmaan vielä enemmän hukassa kuin nyt. Että kun tulee se paluukriisi, että onko sittenkään hyvä näin. Missä mun on hyvä olla, minne mä kuulun?

Yhtenä kauniina kesäyönä sitten avauduin näistä tunteista mun ystävälle. Sanoin ääneen sellasia asioita mitä en ollut jotenkin uskaltanut tunnustaa ees itelleni. Muun muassa sen että en muista koska oisin nauranut niin paljon ja rehellisesti mitä Suomessa. Että se ihminen joka mä oon Lontoossa, ei ole se Sanna ketä mä tiedän olevani ja kenestä tykkään. Että mä esitän täällä, en paljoa, mutta vähän. Että tää Suomessa olo muistuttaa mua siitä kuka mä oikeasti olen, ja mitä mä haluan olla - mä tykkään itestäni.

Mutta arvatkaa mitä? Jostain, en tiiä mistä, varmaan pyytettömästä rakkaudesta ja tunteesta että ihmiset hyväksyy ja haluaa mut sellasena mitä mä oikeasti olen, tuli mielenrauha. Ihana, kaunis, levollinen mielenrauha.

Mä sain sellasta energiaa, halua tehdä mun läheiset ylpeiks, että kun Lontooseen paluu koitti, se ei ollutkaan pelottavaa. Se tuntui uudelta alulta. Uusi koti, uudet kämppikset, uusi minä - tai ei uusi minä, vaan se vanha Sanna kenet tunnen ja kuka haluan olla. Haluan uskaltaa olla. Ja musta tuntuu että mä oon pystynyt pitämään siitä kiinni, että en tunne jatkuvaa tarvetta yrittää olla mitä muut haluaa mun olevan, vaan mä oon mä ja jos se ei kelpaa, harmi - ja jos se kelpaa, tietää että on löytänyt ympärilleen oikeita ihmisiä.

Toivon että tää fiilis pysyy vielä kun koulukin alkaa, siellä ne ryhmäpaineet kuitenkin on vielä kovempia. Mutta nyt mitä oon nähnyt pari kertaa mun kivoimpia koulukavereita, ja ollaan paljon puhuttu näistä asioista, tuntuu et ne ihmiset ainakin on sellasia keiden kanssa haluan olla. Painitaan kaikki samojen juttujen kanssa, ja todettiin että nyt kun tavallaan on kokenut ne mahtavat ja paskimmat asiat jo, osaa varautua eri tavalla tulevaan. Että paskat hetket ei ehkä enää murenna, koska voidaan jutella niistä.

Töissä oon ottanut enempi kontaktia ihmisiin, ja nehän on tosi kivoja! Nää kaks poikakämppistä on kans jotenkin tosi tervetullut lisä elämään, niiden kanssa on niin rentoa ja teeskentelemätöntä.

Pitää vielä sanoa jotain mikä ehkä kuulostaa aika hassulta. Tossa kun puhuttiin unikavereiden kanssa, niin ne sanoi sitä et niiden fiilis on se että ne muuttuu aikuismaisemmiksi ja kasvaa. Että ne ei oo sama ihminen mitä vuosi sitten vaan ne on muuttuneet paremmiksi. Mulla oli fiilis eri, musta tuntui että mä muutuin vääräks versioks ittestäni, sellaseksi joka on vähän Sanna mutta ei ihan Sanna - ja se tuntui pahalta. Ehkä toi 5-6 vuoden ikäero tekee sen että muuttuminen muuttuu, onko se hyvää vai huonoa. En nyt sillä ettenkö varmasti ois kasvanut tässä vuoden aikana, mutta jotenkin se että nyt muistaa kuka on - ja etenkin muistaa että tykkää itestään - niin siitä haluan pitää kiinni.

Tänään aamulla kun lampsein tuolla helteessä duuniin ja kattelin jotain nostokurkia ja kuuntelin musiikkia, tuli ihan rehellisen onnellinen olo. Että täällä ollaan. Oon selvinnyt kaikesta, ja oon ihan hemmetin ylpeä itestäni. Laskeskelin että oon asunut neljässä eri kaupungissa, kahdessa eri maassa. Uus kaupunki on aina oikeastaan uuden elämän alku, ja mä oon tehnyt sen jo useasti - vaikeuksien kautta, mutta niin paljon saaden. Mulla on ihania ihmisiä ympärillä ja voin sanoa että oon oikeasti ihan hiton ylpeä itestäni. Vaikeita hetkiä tulee aina, mutta suurempaa rikkautta ei voi olla kuin tieto siitä että on hyvä ihminen itse ja että ympärillä on rakastavia ihmisiä.

Harva asia tuntuu niin pelottavalta kuin se että on rehellinen itelleen. Harva myöskään on ehkä yhtä palkitsevaa - ja ties mihin se sut lopulta vie.

Samoin, tälleen ikistressaajana, tällä hetkellä on mielenrauha myös sen suhteen että en jaksa ees miettiä tulevaisuutta. Siis sillä että apua nyt pitää heti päättää että jäänkö tänne vai palaanko Suomeen. Mun ei tarvitse, ja kaks vuotta on niin pitkä aika että siinä ehtii tapahtua mitä vaan. Ihan turha miettiä sitä etukäteen, koska elämä tapahtuu, ei tuu tilauksesta.

Puhkikulutettuna biisinä tänään toimii Feistin 1234, sopii niin ihanasti iloisiin ja sellaisiin vaikeuksien kautta keveisiin askeliin.

Positiivinen postaus.

Kelatkaa! En aio vinkua enkä valittaa enkä olla angsti-Sanna ollenkaan tässä postauksessa. Elämä on joskus vaan aika kivaa.
(No sen verran pitää vähän peruspessimisteillä että nyt varmaan tapahtuu taas jotain mälsää kun tällä lailla hehkutan.)

Oon hengaillu kauniissa kesäillassa Trafalgar Squarella kavereiden kaa ennen Annen synttäribaareilua.

.

Ottanut liikennevalo-kuvia ja muita hölmöyksiä ihanien työkavereiden kanssa after workeilla puistossa perjantai-illan huumassa.

Nähnyt pitkästä aikaa koulukavereita ihanan kanaalin varrella, juonut Pimm'siä ja valkkaria liikaa ja avautunut niinkuin tytöt avautuu. Ihana oli nähdä typyjä, me ollaan kaikki muualta Euroopasta ja jaetaan samat ongelmat ja koti-ikävät. Ootan innolla koulun alkua.

Nauttinut mun uudesta kodista ja kämppiksistä. Musta on ihana tulla kotiin. Voi maata oman huoneen lattialla lakkaamassa kynsiä ja kuunnella musaa ja kattoikkunasta kuunnella naapureiden räksätystä. Kattoikkunasta paistaa aamuisin aurinko jaloille ja sieltä käy myös raikas tuulenvire. Voi myös istua sohvalla ja juoda liikaa kahvia ja katella telkkaria ihan muuten vaan. Kohta lähen tekemään jotain ihanaa risottoa ja sit parkkeeraan sohvalle kattelemaan et mitä ne olumppiakihot on keksiny päätösjuhlia varten.

Mikä teistä on kivaa?