torstai 10. lokakuuta 2013

Rakas terapiablogini.

Tiiättekö ne päivät kun on sellanen olo että on maailman surkein ja tyhmin ja rumin ja lihavin ja muutenkin ihan totaalisen epäonnistunut ihmissuhteissa ja opiskelussa ja työssä ja elämässä yleensäkin?

Tänään täällä oli sellanen päivä.


Olinkin jo unohtanut että miten toivoton olo mulla onkin suurimman osan vuodesta. Toi kesäloma koulusta jotenki sai unohtamaan nää päivät kun aamulla ahistaa mennä kouluun, oon koko ajan pahalla tuulella, itkettää vaan koko ajan. Tuntuu että jos ees avaa suunsa niin alkaa vaa vollottaa.

Se on se stressi kai. Tää on nyt se vuosi kun pitää make or break. Tällä hetkellä tuntuu että mun haaveet parhain arvosanoin valmistumisesta on ihan turhia. Oon ihan tyhmä ja kaikki vihaa mua. Kaikki mun kaverit on niin paljon parempia kaikessa, ihan kaikessa, menestyneempiä ja opettajat tykkää niistä enemmän. Mulla ei oo mitään väliä.

Että sellasta mielen päällä täällä. No, onneks kouluu on jo kaks viikkoo takana! Enää seittemän kuukautta! Ja sitten se huvi vasta alkaa!


#tsemppifiiliksillä #kandityöhön

torstai 3. lokakuuta 2013

Too school for cool .


Miten menee, murut? Onko ollu ikävä? On varmaan tästä kommenttisateesta päätellen! Mikä ei kyllä yhtään ihmetytä jos vertaa sitä tähän suunnattomaan mielenkiintoisten postausten määrään.

Fest29 on nyt ohi. Keksein nelipäiväseksi venähtäneelle synttärijuhlinnalleni tollasen nimen, ei tunnu sit niin nololta sanoo et humputteli neljä päivää putkeen - koska kaikkihan festareilla juo!

Koulu alko vihdoin tällä viikolla. Olo vaihtelee akselilla hemmetin innostunut - jokseenkin määrätietoinen - tärisevä stressikimppu - itkevä kasa. Tästä vikasta vuodesta tulee kyllä melkonen taistelu, mut jos tähän asti on päästy niin mikä jottei jatkais sitten samaan hyömyyn.

Ehkä yks tärkeimpiä (uudelleen)tajuamisia tällä viikolla on ollut se, että haluan muistaa että kuka oon, kuka haluan olla ja etenkin että mitä en ole enkä halua olla. Täällä Lontoossa helposti sokaistuu kaikesta ja vähän eksyy ittensä kanssa. Tällä hetkellä (älkää huoliko, postitan kyllä angstiavautumisen jahka se varmaan taas pian muuttuu!) tuntuu että mulla on Sanna hallussa.

Mitä teille kuuluu? Mitä te haluaisitte kuulla?

keskiviikko 25. syyskuuta 2013

Hyvää synttäriä, maailman paras minä.

Ehkä täällä Lontoossa ei ihan vielä oo oikeesti 26 päivä, mutta Suomessa on, ja siellähän mä oon syntynyt, eli tää on vallan sopiva hetki postata. Synttärityttö saa päättää.

Outo olo. Jotenkin kovin kiitollinen. Oon jo itkee tirauttanut paikallisen kello kympin jälkeen muutamankin kerran. En siks että ois ikäkriisi, että ois yksinäinen olo, vaan jotenkin siksi että oon onnellinen siitä että oon just mä, virheinen kaikkineni, ja vaikka mun elämä ei oo ollut aina mitään ruusuilla tanssimista, oon just nyt aika onnellinen ja erityisesti kiitollinen siitä että on ollut se päivä kun oon syntynyt.

Much love ♥

perjantai 26. heinäkuuta 2013

Päivän tietovisa-kysymys.

Eilen siinä 22:45 soi Finlandia päässä ja itketti. Mitä se tarkoittaa?

Vihjeenä kerrottakoon et tätä rakkautta riitää kuusi (6) viikkoa.

Sydänsydänsydän!

sunnuntai 14. heinäkuuta 2013

A niinkuin Aaltonen.

Hyvä minä.


Ei se helpolla tullut, mutta tulipa kuitenkin. Vielä kun ens vuoden jaksais!

Oon tosi tosi ylpeä itestäni, en oottanut et vihdoin saisin tollasen rivin, etenkään tokana vuonna kun kaikki on hankalampaa. Ja etenkin kun yks kurssityö meni musta ihan totaalisen penkin alle, ja mun yks koko vuoden kurssi oli puoliks kuluttajapsykologiaa.

perjantai 12. heinäkuuta 2013


Maanantaiaamuna kun lähdettiin Glastosta, piti ehtiä kivasti Lontooseen että ehtisin heittää rinkan ilmaisine bisseineen himaan ja sitten rientää omaa rakasta äitikultaa vastaan Stanstedille.

Raahauduin viimeisillä voimillani Stanstedille kaks tuntia myöhässä koska oltiin jumituttu ruuhkaan jonnekin Englannin maaseudulle. Onneks äiti aina ymmärtää!

Mulla siis on takana nyt parin viikon mitä ihanin ja rakkain loma, ekaks siellä festareilla rymyämässä ja sit melkein viikko äipän kaa. Äippä on maailman suurin Robbie Williams -fani, ja tosiaan kun olin vielä muinoin jollain tapaa rahoissani (kiitos Suomen valtio), ostin meille liput Robbiebobbien keikalle Wembleylle - äiskä kun ei ikinä vielä mun tulevaa isäpuolta oo livenä nähnyt.



Wembley on itessään jo jotain ihan käsittämätöntä. Se yleisö siellä, miten se elää mukana! Robbie oli mun suosikki Take Thatista, olin ihan fani sillon kymmenvuotiaana. Sitten se eros bändistä ja mun sydän meni särki :( Tykkään kyllä ihan sen joistain biisestä, mut en tajunnut et mäkin oon ihan hulluna siihen - tältä nimittäin vaikutti keikalta. Osasin sanat vaikka mistä biiseistä, boogattiin äipän kaa täysillä ja hoilattiin mukana. Sanoinkuvaamatonta, ei ihan ees tajua että saatiin jakaa se kaikki yhessä.



Ja Robbiella on kyllä ehkä enempi karismaa kuin kellään tässä maailmassa. Se osaa kyllä lirkutella kameralle ja ottaa yleisönsä. Se veti myös TT:n biiseistä vähän kohtia, Everything Changes ja Never Forget (ah!). Tää keikka kyllä kiilas parhaimpien ikinä joukkioon!


Äippä ei myöskään oo koskaan ollut Lontoossa, ja mulle oli sanoinkuvaamattoman tärkeetä että se pystyi tulemaan ja näkemään et miten esikko täällä elää. Oli niin ihana viettää laatuaikaa ihan kahestaan, en ees muista koska oltais viimeks kunnolla oltu ihan vaan kahestaan. Yleensä aina kun oon Suomessa/Porissa, on joko Jazzit tai joulu, ja koko suku koolla. En nyt missään nimessä tarkoita etten haluis olla koko perheen kesken, mut välillä tuntuu et koska haluaa olla jokaisen kaa ja antaa jokaiselle huomiota, niin sitten ei tavallaan pysty antamaan kellekään niin paljon kahenkeskistä aikaa kun haluaisi. Nyt just kun kävin vanhemman pikkusysterin lakkiaisissa Suomessa, niin oli ihanaa kun vähän sai olla jokasen kanssa ees pienen hetken kahestaan, siinä pystyy keskittymään ihan eri intensiteetillä.

[Tähän väliin pakko huomauttaa että taas viime aikoina oon muistanut ja ymmärtänyt ja kokenut sen minkä aina kyllä oon tiennytkin; mulla on maailman parhain ja rakkain perhe, maailman parhaimmat ja rakkaimmat ystävät, ja siinä oikeastaan on paras lahja mitä ihmisellä voi olla.]

Mutta niin! Kierreltiin sitten Lontoota ristiin rastiin (hello Primark), käytiin myös paikoissa missä mä en aiemmin oo ollut (Natural History Museum ja Kensington Gardens, tiiän, huono lontoolainen) joka oli tosi kivaa että päästiin yhessä ihmettelemään niitä juttuja. Onneks se Robbie-shöy oli heti tiistaina niin saatiin se alta pois (kovin rankkaa), molempia jännitti ja oltiin niin täpinässä, et sitten oli kiva keskittyy kaikkeen jatkokivaan vähän enempi antaumuksella sitte sen jälkeen.


Toi Natural History Museum (ilmainen, kuten lähes kaikki Lontoon museot - Kiasma, pay attention!) on siis ihan kohtuu asiallinen pytinki jo itsessään. Tai no asiallinen ja asiallinen, käyttäisin ehkä sanaa lumoava.



Onkohan T-Rexillä PMS?


NHM löytyy South Kensingtonin tubeaseman välittömästä läheisyydestä, samoin kuin V&A Museum, joka on kyllä seuraava museo minne tahdon suunnata! Ollaan selkeesti äitin kaa sukua, silläkin on näköjään tapana kertoa et missä kaikkialla se "sitten ens kerralla" käy.

Museolta on kiva kävelymatka Kensington Gardensiin, jossa on Dianan entinen ja Wills&co:n tuleva kotikolo. Puisto on ihana, rakastan Lontoon vehreyttä ja sitä miten keskeltä hulinaa voi löytää tollasia rauhan tyyssijoja ja keitaita.


Sitten mentiinkin kaljalle, kun oli niin kuuma ja jano. Kierreltiin toisina päivinä myös Camdenissa ja keskustassa, mutta tää vika kunnon turistipäivä jäi molemmille mieleen kun oli niin kiireetöntä ja kivaa yhdessäoloa. Miten tyypillistä et ainoo kuppila jossa juotiin ei yhet vaan kahet, oli tää kaikista kallein jossain Bayswaterin alueella - tosin siinä oli niin kiva vaan olla, että tokkopa tuo haitannee. Camdenista äippä tykkäs kans kovasti, mut sinnehän mennään sitten tietty ens kerralla paremmalla ajalla.


Oli kyllä niin parasta. Mun äiti on niin paras. Sitten kentällä aloin pillittää ja kaks päivää purskahtelin aina itkuun vahingossa milloin mistäkin syystä, koska oli vaan jo niin ikävä sitä. Se jätti mun kämppiksille ihanan kiitos-kortin et sai olla täällä, ja mun kämppisvuokraisännälle joka on onneton kokki mutta innostu meijän ostamasta tiikerileivästä mitä tarjottiin sille, niin sellasen äiskä sitten osti sille, ni aina kun näin nekin ni johan tuli vettä silmistä. Kämppikset oli noista ihan otettuja niin oli tosi kiva sanoo äiskälle sitten et pieni huomionosotus kyllä huomioitiin.

Aaah nyt mun on pakko alkaa taas kattomaan lentoja Suomeen. Mulla ei vieläkään oo niitä.

keskiviikko 10. heinäkuuta 2013

I can festival!

TSADAA! Vanha raihnas akka jaksoi vielä neljän vuoden tauon jälkeenkin leikkiä festarieläintä ihan olan takaa.

Mitä mä voin sanoa? Oli kuudentoista vuoden odottamisen arvoinen? Oli parasta ikinä? Sai mut onnelliseks miljoonalla eri tapaa? Nyt oon niin koukussa että tästä on pakko tehä vuosittainen perinne?


Good morning, Glasonbury!
Me telttailtiin lähellä päälavaa eli Pyramid Stagea, ylämäessä koska jos sataa, kuten Glastossa aina (paitti tällä kertaa vain ekana päivänä, tietysti, koska mustahan tollanen auringonpaiste ja helle on jumaliste parasta ikinä), niin ei sitten jää alamäkeen lammikkoon uiskentelemaan koko teltta. Ainoa miinus tossa oli se, että koska pari muutakin sattui paikalle, pitkä matka vessaan telttojen läpi kompastelemalla ketterästi ylitse hyppimällä oli välillä vähän raskasta. Matka autolta teltta-alueelle, joka siis ei oo mitenkään erikseen vaan niitä on ympäri ämpäri festarialuetta, oli hemmetin pitkä. Jouduttiin tekemään kaks matkaa, toisella vaan juomia hakemalla, ja tuntui kyllä että siihen matkalle saattais jopa kuukahtaa. Onneks 45kg bisseä oli sen arvosta. Haaveilin koko ajan ajatuksesta et miten kevyt se rinkka sitten on ku lähetään ja juomat on juotu, mut lähtöaamuna veskimatkalla bongasin lavallisen puolen litran Carlsbergejä. Avaamattomina. Enhän mä voinut jättää niitä siihen! Kaheksan (eli neljä kiloa, koska oon päättänyt et kilo on hyvä kaljamittari) jaksoin raahata kotiin, kyllä vierailemaan tullut äippäkin ilmaista bisseä osasi arvostaa.


Festarieläin itse! Selkeästi otettu reissun alussa, koska nenä/kädet/niska/rinta ei ole pahasti vielä palanut. Eikä tarvi vielä laittaa sitä +50 Himalajalla testattua aurinkorasvaa. Taisin myös saada ekana päivänä auringonpistoksen, koska seuraavana päivänä ei se kooma ja tärinä ollut kyllä ihan darran aiheuttamaa.


Hei en voi ees ymmärtää miten valtava toi alue on. Siellä sai kyllä tarpoa! Hirveet rakot molemmissa jaloissa ja vikana päivänä ei pysynyt ees pystyssä enää. Lähettiin tiistaina töiden jälkeen ja tultiin maanantaina iltapäivällä, ja vaikka oltiin tosi ylpeitä et miten vanhuksetkin jaksoi, niin just että ehkä enää yhtään päivää ei olis pystynyt olemaan.


Jolly Jock! Tää oli niin ihana setä, soitteli torstaina kun varsinaiset bändit alkoi vasta perjantaina. Vähän epäilen että tää on sen farmin, jolla Glasto järjestetään, joku pubikaveri, joka pääsee tonne aina viettämään vuoden kohokohtaa.



Bastillen keikka oli yks kovimmista! Tässä kuvassa ne vetää coverina ysärihelmeä Rhythm of the Night. Ai että! Muutenkin tuntuu et kuuluu perinteisiin et tuolla lauletaan covereita; Amanda Palmer veti Common Peoplen, Bastille ton, Hurts lauloi Army of Men (siis ei miehet-men vaan minun-men) ja muutkin lauloi vaikka mitä mut oon varmaan ollut liian skittles-vodkissa niitä muistaakseni. Ja hei skittles-vodkasta tulikin mieleen että SILENT DISCO! Voi morjes! Ihan parhautta! Ootteko olleet?


Tässä ehkä esiintyy musiikkiyhtye Arctic Monkeys. Olin joskus ihan superfani, sitten kolmannesta levystä etiäpäin se vähän jäi, mut jumatsuikka niiden keikka oli kyl ehkä yks helmistä tuolla - nyt oon tietty kuunnellut niitä puhki himassa. Tanssii vaan ihan hulluna! Nekin alotti Yellow'ta coverina mut sit keskeytti ja sanoi et "Do you really think so?". Hahaa, festarihuumoria. Hehheh. Muita lemppareita oli Of Monsters and Men, The xx, Rudimental, ja sellanen kahta biisiä aina coverina sämpläävä britolilainen Ten Pound Suit Band (josta on hauska keksiä vaikka mitä lempparinimiä koska toi on tosi vaikee nimi, kutsuin niitä varmaan eniten Ten Dollar Signiksi). Hurts ja Editors ja Amanda Palmer ja juurikin Bastille oli kans hyviä. Ten Door Cinema Clubilta ehin kuulee yhen biisin, joka onneks oli mun lemppari. Se miinus on sanottava et ohjelmistossa monta helmeä meni ihan päällekkäin, ja toi alue on sen verran megavaltava et lavalta toiselle ei ihan rivakasti siirry. Joutuu tosissaan priorisoimaan :(


Good night, Glastonbury!
Tässä näkymä siis meijän festarikodin ovelta lavalle päin.


Yks mulle tärkeimpiä asioita mitä tosta rymyviikosta jäi mieleen oli se, että miten kodikkaalta se tuntui. Oli ihana päästä pois Lontoosta. Englanti on niin kaunis, ja kun ajettiin Glastoon ja takaisin, niin jo se että puut ja nurmi tuoksui, tuntui taivaalliselta. Jotenkin sellanen enemmän "oon kotona" -olo ehkä tuli. Ei niin, että tää ois mun koti, mutta tollanen jonkun ekstran tekeminen, tai ihan vaikka festareille lähtö, on jotenkin niin sellasta, turvallisen tavallista? Että mulla on täällä tyyppejä joiden kanssa voidaan tehä roadtrip ja olla viikko yhessä. Tuntuu että läheni ton mun koulukaverin, sen poikkiksen ja niiden kavereiden, joita en ees ennen ollut nähnyt, kanssa ihan hirveesti. Tuntui tosi hyvältä olla niiden kaa, sellaselta vähän samanlaiselta mitä mun parhaiden ystävien kaa Suomessa. Että joko paska läppä lentää ja on omia tyhmiä inside-juttuja, tai sitten voidaan vaan olla ihan hiljaa eikä sekään oo vaivaannuttavaa.

Näihin kuviin (onneks kukaan täällä käyvä ei edes odota mitään hyviä tai järkeviä kuvia, muuten ois varmaan taas pitänyt varoittaa karmivasta laadusta), näihin tunnelmiin. Seuraavaksi voiskin jo alkaa suunnitella että koskahan ton rinkan purkais...

Hei kysykää ihan hirveesti kaikkea! Rehentelen mielelläni. Kuljenhan käsi ojossa ja Glasto-kassi olalla täälläkin, ja Suomessakin vielä aion, jottei kellekään varmaan jää epäselväksi missä on oltu. Eli jos mieleen tulee kysyttävää ihan vaikka käytännön järjestelyistä tai siitä mitä söin siellä (oisin kovasti halunnut kertoa tässä mutta sitten inspis katosi, kerrotaan nyt teaserina että raclettea ja halloumi-tuutin ainakin!) niin hit me hard.