Little things in life.

Vaihtelun vuoksi aattelin jakaa tällasen viisauden et pienet asiat elämässä on niitä parhaita. Tänään on ollut monta hyvää asiaa!

♥ Uus huuhteluaine. Rrrrakastan huuhteluaineita. Ja tiskiaineita. On aina ihan ilon päivä kun huomaa et joku tollanen on loppu ja pääsee kauppaan haistelemaan niitä. Täällä on niin hulppeet tarjonnat että terve! Tykkään kyllä oikeestaan haistella vähän mitä vaan. Tusseja (kerran haistoin liian syvään ja silmissä sumeni ja pää oli kipee kauan), perunakellareita, autotalleja, sekä tietty ikisuosikkini kynsilakka.

♥ Peruna-purjokeitto. Voi luoja. Oon välillä ihan keittokoukussa. Tänään oli taas onnenpäivä kun kaupassa oli noita valmiskeittoja, ne on melkein aina loppu. Ja niitä saa kaks pönikkää £2.50! Nyt saan kohta syödä keittoa ja kattoa Ihollaa ja Viidakon tähtöset. Ei huono.

♥ Puhelut äidille ja mummulle.

♥ Eilen käytiin tyttöjen kaa muutamilla päivällä. Lähistöllä on kiva pubi jossa on iso terassi, meen aina siitä ohi koulumatkalla ja nyt vihdoin päästiin ihan itse asiaan (kuvat sieltä). Tollaset vahinkohuppelit päiväsaikaan on niin hauskoja. Aurinko paistaa ja kello on ehkä neljä kun ite vaan kikattelee kotimatkalla, siitä tulee jotenkin sellanen rapsakka fiilis.

Mikä teijät on tehnyt onnelliseks viime päivinä?

Moimoimoi.

Tyhmää laittaa otsikoks joku tervehdys koska nyt on jotenkin tosi hankala alottaa. Ehkä mun pitäiskin joskus tehä postaus mihin keräilen vaan kaikkia tervehdyksiä?

Suurin uutinen tällä viikolla on se että oon jo hymyillyt tossa yks päivä! Eli näköjään täältä suosta sittenkin voi nousta. Niinkuin aina ennenkin, silti sillon kun siellä makaa niin onhan se mahdoton muistaa. Että vielä ei mee ihan vahvasti mut siihen suuntaan ollaan pikkuhiljaa menossa. Jostain kumman syystä niinkin pienet asiat kuin kivat asiakkaat töissä, paskasta tilastokurssista saatu A-arvosana ja nopee jutteluhetki kämppiksen kanssa oli nää mielialaa kohentavat tekijät.

Että oikeestaan halusin vaan tulla sanomaan et kyllä tää tästä. Oon "just" lähössä kirjastolle hakee muutaman kirjan vikoja kurssitöitä varten, sit nähään kavereiden kaa päivädrinkillä ja sit tuun kotiin tekemään niitä koulujuttuja.

Puhelinasia, sormet ristissä, saattaa selvitä ens viikolla. Soitin kai tiistaina sinne poliisiasemalle kun sain postissa vakuutuspaperit että mikä se rikosreferenssinumero on, niin eihän niillä ollut mitään tietoa että oisin ikinä mitään raportoinut tai paria tuntia siellä kyttiksellä notkunut. Hetken jo ahdisti pahasti, mut onneks se tuli sitten seuraavana päivänä postissa. Vakuutuspaperit lähti eilen, ja mukavana pikkuyllärinä pitää maksaa 100 punnan vakuutusmaksu kun sitä hakee. Että hitsin hienoa. Eilen tuli postissa kans uus sim-kortti, toivon että sen vastakappale tulee sitten kohta kans.

Ihanaa viikonloppua murut! Kiitti kun ootte jaksanut toukokuun pahinta emokitisijää ♥

(Pahoittelut kuvattomasta postauksesta. Blogger ei halua tehä yhteistyötä. Ehkä sekin on terassilla.)

Seitsemän Sanna-juttua.

1. Kerro linkin kera blogissasi, kuka lahjoitti sinulle tämän tunnustuksen.
2. Kirjoita seitsemän satunnaista faktaa itsestäsi.
3. Lahjoita tämä sama tunnustus 15 blogille/bloggaajalle.

Sain tän haasteen ihanalta Katrilta, ja heti tuli sellanen olo et vois paljastella vaikka mitä! Nää viime hetkethän on olleet tällasia superangstailu-viikkoja, ja vaikka ois tavallaan helpottava lyödä tiskiin
kaikki paskimmat asiat itestään niin ehkä mä haluun vielä et joku joskus puhuu mulle. Itse asiassa yhteen kohtaan jo avauduin pitkät pätkät mut sit poistin sen kokonaan. Jännästi kohta kertoi siitä miten en koskaan avaudu ihan pohjiani myöden kellekään.

En muuten myöskään jaksa haastaa ketään, en ees tunne 15 bloggaajaa varmaan. Jos on paljasteleva fiilis niin sitte haastan sut!

1. Oon vesipulloriippuvainen. Oon ihan hysteerinen siitä et aina pitää olla vesipullo. Täällä melkein kaikilla klubeilla ja keikoilla ne vie sen sulta, ja siinä vaiheessa en pysty keskittymää muuhun ku siihen että mulla ei oo vesipulloa. Tää tais alkaa joskus yläasteella, ja veikkaan ettei kyllä lopu koskaan.

2. En osaa kunnolla mitään. En tehä kuperkeikkaa, en luistella taaksepäin, en ajaa autoa... Aina jos vaikka alan tekemään jotain presistä tai ruokaa niin kuvittelen et miten hieno siitä tulee, mikä mun visio on, ja siitä tulee aina ihan paska. Ainoo asia mitä mä osaan tehä on taivuttaa mun kaikki sormet siitä ekasta nivelestä samaan aikaan, mut nyt törmäsin tyyppiin joka osaa tehä sen myös. Oon ihan käsi kaikessa.

3. En osaa riidellä enkä sanoa vastaan. En osaa käsitellä negatiivisia tunteita en yhtään. Mun yli on tosi helppo kävellä. Oon nyt viime vuodet opetellut tosi paljon tosta pois, tai siis niin et jos joku ihminen on mulle inhottava ni multa vaatii tosi paljon osata sanoo se. Yleensä vaan meen lukkoon ja heittäydyn maahan et joo kävele yli vielä kerran.

4. Pelkään etten kuole ennen mun vanhempia ja pikkusiskoja ja serkkua ja tätiä. Yhdenkään niiden menetys ois ihan liikaa kestettäväks enkä ikinä haluu että noin tapahtuu. Oon muutenkin ollut ihan liian monissa rakkaiden ihmisten hautajaisissa tämän elämän tarpeisiin. Ystävistä nyt en oo ees koskaan aatellut että ne joskus kuolis muka, niin en mainitse niitä tässä.

5. Musiikkia rakastan enkä osaa keskittyä ilman sitä mihinkään. En tajua ihmisiä jotka pystyy tekemään mitään hiljaisuudessa, mulla pitää aina olla joku toosa pauhaamassa. Musiikki on maailman parasta. Tällä hetkellä aika kovassa soitossa on

Elämäni paskin viikko.

Terkkuja poliisiasemalta! Tai no vähän draamailin, en ollut poliisiasemalla. Siis nyt äsken. Olin siellä eilen, monta tuntia. Elämäni paskin viikko, siis tämä viikko kun ei herunut rakkautta eikä urakehitystä, huipentui siihen että eilen mun puhelin pöllittiin. Mun kädestä. Vittu mitä paskaa! Sitten soitin mun operaattorille ja tämä Intian lupaus maailmalle oli ihan mulkku. Kyseli vaan et miks mä annoin mun puhelimen pois ja et mistä puhelimesta mä muka nyt soitan. Sit se antoi mulle jonkun numeron, huokaili kun en heti saanut sitä ylös, käski mainita sen kyttiksellä ja sitten siellä kävi ilmi että kyseessä siis ei ollut mikään viitenumero vaan puhelinnumero. Taidan laittaa sellasta asiakaspalautteen tynkää jahka jaksan taas kiinnostua tästä elämästä.

Joo siis voi morjens mikä viikko. Ihan vittu hirveä. Itken vaan koko ajan, ja juon kaljaa. Annoin itelleni luvan parannella itteeni tän viikon, mut kohta tää viikko on ohi ja mun olo on vaan minimaalisesti parempi. Että miten sit vaiks toi ens viikko? Että voinko vielä jatkaa tätä itsetuhosta angstailua? Koulutehtävät sanoo etten voi, mut mun sydän sanoo et whatever makes you feel better, love.

Jos jotain niin tää viikko on opettanut mulle että mulla on maailman parhaat ystävät. Ne ansaittee kyllä miljoona halausta ja palkintoa, en tiiä mitä tekisin ilman niitä. Erityiskiitokset menee mun pikkusiskoille, jotka on sanoneet nyt niin maailman liikkiksimpiä juttuja että ihan ilosta itkettää että ne on niin ihania ♥ Kolme pulloo viiniä on muuten aina hyvä idea. Näin tänään vihdoin mun ykkösblogi-idolia Meria, ja oli ihan superkivaa, vaikka saatoinkin juoda vähän liikaa. Onneks nää ei ollu sellaset romanttiset treffit tai ois melkee voinu hävettää. Jos jotain positiivista pitää ettiä, niin mun tää orastava Suomi-ikävä on unohtunut. Jotenkin on sellanen fiilis, mikä korostu eilen ku kattelin bussista ilta-Lontoota, että vaikka on miten paskaa, niin täällä mun on sitten kuitenkin hyvä olla.

PS. Muistakaa et miehet on paskoja ja känniviestit on perseestä! Ei ne vastaa kuitenkaan.

Uusia pettymyksiä kohti.

Ihan ekaks haluan kiittää teitä kommenteista viime postaukseen. Ootte kaikki niin ihania ♥ Oon ihan overwhelmed, kiitos murut.

En saanut sitä unelmaduuniani. Sain soiton äsken, ja ne oli kuulemma tosi impressed musta ja oisin ollut ihan täydellinen siihen duuniin. Ainoo tekijä oli se, että yks toinen hakija on itse asiassa ollut siellä töissä aiemminkin eli tuntee talon tavat. Mutta ne siis haastatteli viittä tyyppiä, mä olin yks niistä, ja sain tosi hyvää palautetta. Haastattelu itessään oli vaativa mut hauska, eli piti miettiä kaikkia ongelmatilanteita - musta pärjäsin hyvin. En viitti valehdella ettei tunnu missään, koska oon ihan totaalisen paskana tästäkin. Mutta yritän sannamaisella tavalla aatella että tää ei sit vaan ollut tarkotettu näin ja mulle on jotain muuta. Toi on mun perusajattelutapa, tällä hetkellä se tuntuu hankalalta ja hajottavalta, mut mitäpä sitä muutakaan voi tehdä kun ei oo mitään. Se farmi on kyl ihana ja ainakin tän proggiksen seurauksena oon löytäny Lontoosta sellasen pakopaikan.

Mä oon aina ollut sellanen minä-tyyppi ja urasuuntautunut. Tai siis että tykkään viettää itsekästä elämää ja olla hyvä työssäni, tehä sitä mitä mä rakastan. Nyt sitten viime aikoina oon vähän miettinyt et onko se sittenkään se tärkein asia. Tai siis oishan joku perhe tosi ihana. Mut varmaan kaikki näkee just vähän sellasena Tekijänä joka menee ja hoitaa ja pärjää. Niinhän mä oonkin, paitti sitten tällasina hajoiluhetkinä.

Mun kaveri sanoi mulle eilen että niin kun sulla on toi ura enemmän hallittee sun auraa. Sanoin sitten jotain ihan uskomatonta mitä en ikinä ois aatellut aattelevani, että mieluummin mä ottasin sen pojan kun ton unelmaduunin. Lälläslää, en saanut kumpaakaan.

(Kurre selkeesti on saanut just sen mitä halus.)

Kaikki on paskaa.

Mä en ymmärrä et mikä mussa on vikana. Oon ihan kiva ja fiksu ja hauska. Että mikä mun tarkotus niinkun tässä maailmassa on? Että oon varmaan ollut ihan kiva muille et hyvä et niil on ollut mut elämässään mut missä se mun onni on? Että kauanko tässä pitää oottaa et tulis vaikka Se Oikea ja hurmais jalat alta ja ois mun kaa vaikka ikuisesti? Miksei musta ikinä tule mitään. Mitään kunnollista, vaikka mä yritän ja yritän ja vittu yritän.

Että sellasta.