Rakas terapiablogini.

Tiiättekö ne päivät kun on sellanen olo että on maailman surkein ja tyhmin ja rumin ja lihavin ja muutenkin ihan totaalisen epäonnistunut ihmissuhteissa ja opiskelussa ja työssä ja elämässä yleensäkin?

Tänään täällä oli sellanen päivä.

Olinkin jo unohtanut että miten toivoton olo mulla onkin suurimman osan vuodesta. Toi kesäloma koulusta jotenki sai unohtamaan nää päivät kun aamulla ahistaa mennä kouluun, oon koko ajan pahalla tuulella, itkettää vaan koko ajan. Tuntuu että jos ees avaa suunsa niin alkaa vaa vollottaa.

Se on se stressi kai. Tää on nyt se vuosi kun pitää make or break. Tällä hetkellä tuntuu että mun haaveet parhain arvosanoin valmistumisesta on ihan turhia. Oon ihan tyhmä ja kaikki vihaa mua. Kaikki mun kaverit on niin paljon parempia kaikessa, ihan kaikessa, menestyneempiä ja opettajat tykkää niistä enemmän. Mulla ei oo mitään väliä.

Että sellasta mielen päällä täällä. No, onneks kouluu on jo kaks viikkoo takana! Enää seittemän kuukautta! Ja sitten se huvi vasta alkaa!

#tsemppifiiliksillä #kandityöhön

Juhannusjuhannusjuhannus.

(Varoitus: Tekstin kirjoittajana näytti toimivan Angsti-Sanna 15-vee.)

Jeeee! Keskikesän juhla! Mittumaari (sana kiellettävä)! Kokko! Grillataan! Kavereita! Joku idyllinen järvi! Ja kylmiä juomatölkkejä! Jumalauta nyt on juhannus!

VOI ELÄMÄ. Pakko ehkä laittaa kaikki ärsyttävät juhannuksen viettäjät piiloon tuolla sosiaalisessa mediassa, tai siis anteeksi somessa (sana kiellettävä). Oon niin järkyttävän kateellinen ja surumielinen noita ihanien, ikävöityjen ihmisten kesäkuvia katellessani että.

Niin ai se mun juhannus? Just kuuntelen kun sade hakkaa ikkunaa, kohta pitäis imuroida, sitten pesen hiukset. Töistä peruttiin vuorot eiliselle, tänäiselle ja huomiselle, ja tuntuu että tuun ihan mökkihöperöks. Oon pahalla tuulella koska näköjään ollaan taas siinä pisteessä et mun sosiaalisen elämän tapahtumapaikka on duuni. Musta on ihan pepusta etten voi olla töissä. Oon vaan kattonut laatuviihdettä (Undercover Boss joka aina itkettää, sit kuuman Phil Spencerin asunto-ohjelma, iltapäivällä Engaged and Underage joka on mun uus lemppari, ja sitte illalla vähän ihanminkävaanmaan Next Top Modelia). Onneks mulla ei oo luottokorttia tai tuhlaisin mun kaikki sosiaaliavustukset ostosteeveeheen samalla ku raavin milloin mitäkin ruumiinosaa sohvalla täällä mun council estatessa. Silittelen mun kymmentä kissaa ja ootan et häirikköteinilapseni palaa huppu märkänä tuolta jostain. Aaaah mökkihöperyys.

Tekis ihan hirveesti mieli vetää perseet olalle, näin suoraan sanottuna. Kämppiksellä on huomenna synttäribileet, 90's-teemalla (en malta oottaa!) ja kävin eilen hakee harvinaisen pienen määrän (rahatilanteen, ei järkevyyden takia) ilojuomaa ja nyt ne huutelee mun nimeä. En oo juonut pitkään aikaan, ja tiiättekö nyt on sellanen olo et tekis mieli vaan olla aika tuiterissa. Onneks ens viikolla alkaa se Glastonbury, siellä kai sitten voi olla ihan heikunkeikun. Mut sinnekin on aikaaaaaa...

Mieli tekis myös avautua lisää tosta saamarin somesta ja siitä miten ahdistavaa kaikkien postailemat harjoittelukuvat on, ja etenkin miten tajuttoman ahdistavaa mun opettajan jatkuvasti postailemat painostuspostit on. Pitäis olla työharjottelussa! Verkostoitua! Tehdä kandityöehdotus! Verkostoitua! OLE HILJAA JO.

Äh. Onneks mulla on tää julkinen blogi ni voin tänne aina dumpata kaikki ajatukset joita kenenkään ei pitäis ikinä kuulla, mikäli haluan et joku vielä joskus tykkää musta tai jopa ottais mut vakavasti.

Ja sillä uhallakin et tää kuulostaa katkeralta sarkasmilta niin toivon oikeesti että teillä on tosi kiva ja aurinkoinen ja ihana juhannus rakkaassa seurassa :)

2013 ja heti eka avautuminen.

Tähän alkuun perinteiset toivotukset, murut, ja yleiset kysymykset ja sen sellaiset.

Näissä tunnelmissa täällä - Leevit ja Eput on melkosessa luukutuksessa olleet maanantai-illan paluusta asti.



Jännästi muuten maailman laiskimmalla bloggaajalla heti löytyy aikaa jaaritella kun pitäis tehä kouluhommia. Hmm.

Mulla oli oikeesti aivan ihana loma. Yleensä paluu Lontooseen on ees vähän positiivinen, mut tällä kertaa vaan vitutti ihan yli kaiken. Ei ois millään halunnut lähtee rakkaiden luota Suomesta. Voisin jo varottaa etukäteen et mulla on varmaan Suuri Eksistentialistinen Kriiseilyvuosi tulossa - tai no siis oikeestaanhan tässä sitten jatketaan samoissa merkeissä kuin ennenkin. Mut nyt jotenkin, ainakin tällä hetkellä, kaikki tuntuu vähän selkeemmältä.

Mun koti ei oo täällä.

Tän hetken fiilis on se että tää koulu nyt äkkii vaan loppuun, sit yritän vuoden vielä kituuttaa täällä et toivottavasti sais jotain loistavaa työkokemusta ja vois palata Suomeen sillee guruna josta kaikki taistelee. Okei, jos alan yhtään enempää miettiä tota paluuta niin siinäkin yks kunnon angstausaihe, mut meen nyt tän hetken mielentilassa.

Jotenkin toi loma vaan vahvisti sitä että en mä ehkä ookkaan mikään ylivoimaisen itsenäinen mimmi joka suhaa ympäri maailmaa. Ei, kyllä mä haluan asua lähellä mun perhettä ja ystäviä. Etenkin jos toivottavasti mulla joskus on oma laps, niin en kestä ajatusta siitä et reissaisin lentokoneessa sen kaa (sydäntäsärkevää kuunnella aina niitä itkupillejä koneissa) pari kertaa vuodessa Suomeen.

Eli nyt kun sanoin ton ääneen ni varmaan tapaan huomenna Sen Oikeen ja saan lapsen kohta ja jään väkisin tänne. Aiemmin aattelin et oispa kiva tavata täällä joku hanukki mut nyt ihan kauhistuttaa ajatus. Tosin tätä rataa kun mässään näitä joulusuklaita niin ainoo mies jonka kohta tapaan on se nosturinohjaaja joka nostaa mut pois täältä ullakolta ambulansiin kun en mahu ovesta ulos.

Kouluunpaluu on ollut ihan jees, ihana nähä tyttöjä taas ja tuntee et tunnit on inspiroivia ja oon oikeesti hyvä tässä, ja mikä ihaninta rakastan tätä aihetta, et niiden voimalla ehkä kestää nää loppuajat. Vituttaa tosin palata töihin.

Ja työ=raha. Ikuinen onnenpuuskaus sekin. Musta tuntuu etten ehi paneutua kouluun tarpeeks koska oon töissä aina välillä, sit tuntuu et oon ihan kusessa rahallisesti koska en ehi olla nii paljoo töissä ku tartteis koska oon koulussa. Tästä keväästä tulee rahallisesti ihan helvetin rankka enkä tiiä miten selviin. Haluisin kans suorittaa työharjottelun jossain välissä, vaiks kesällä tai ens syyskuussa, mut millä helvetillä mä elän kun kesällä ei saa tukia enkä sit ois töissäkään? Hauskan huoletonta, elämän parasta aikaa tosiaan tää opiskelu.

Ja pienemmässä mittakaavassa tää mun fyysinenkin koti vähän vituttaa. Joku saattaa olla ihan helvetin raskas.

Toivottavasti hei siellä ruudun toisella puolella on hyvä meininki!

Easy like a Sunday evening.

Tällasissa tunnelmissa eilen.

Join teetä ja kuuntelin The Smithsiä ja haistelin avonaisesta ovesta syksyn raikkautta.

Lauantaina oli vähän erilaista...

Dagen efter, anyone?

Vaikka mulla ei ookkaan kuin alle parikymmentä lukijaa, niin jotenkin alkaa vähän jännittää avautuminen. Tai siis nytkin olis pari asiaa mistä haluisin puhua, mutta jotenki se hirvittää kun ei tiiä et kuka tätä kuitenkin salaa lukee. Etten voi anonyymisti avautua täällä vaikka ihmisistä joita joku siellä ruudun takana saattaa tuntea. Tai etenkään mun omista viime aikasista idiotismeista, ettei sitten vaikka joku sukulainen siellä kuole kauhusta että millasta mun elämä on. Oon tässä miettiny että pitäiskö perustaa joku salasanalla suojattu blogi missä vois avautua sitte ihan kunnolla, eikä heitellä omaa naamaa ja nimeä sinne joka väliin. Toisaalta oon niin laiska tänkin blogin kanssa ettei siitä tulis mitään. Eikä tarkotus nyt oo todellakaa hehkutella et hahaa, mullapa on huiseja salaisuuksia että kaikki kyselis että mitä mitä, vaan jotenkin vaan ahistaa kun haluis kirjottaa siitä mikä mieltä painaa mut ei jotenkin kehtaa. Asiat kun on netissä niin ne on täällä aina.

Jopa naapurin kissa katsoo mua syyttävästi.

Te lukijat, joilla on blogi - mihin te vedätte rajan? Onko teillä omia salaisia päiväkirjoja?

Live to learn, learn to live something new.

Exactly one year ago, I had my farewell party in Finland - one of the happiest days in my life. After that I've had the best and worst times of my life. Lived to learn, learnt to live something new. What's been one constant is the lovely old and new people around me. I feel so lucky, and proud.

Törkeästi plagioitu yhen tytön Facebook-statuksesta tänään. Mahdollisesti käytin sanaa plagioida väärin, koska toihan siis oli mun oma status. Mulla on vaan niin hyvät jutut et pakko jakaa ne monessa paikassa.
(Toivon muuten että sitten tässä aikojen saatossa kun taas valitan ja angstailen blogiin, niin linkkaatte mut tähän kirjotukseen takasin että muistan että oon mä joskus ihan onnellinenkin.)

Varmaan tossa viime kuukausien aikana tuli ilmi että mä olin aika onneton. Mulla oli hirveä koti-ikävä, Suomi-ikävä, miksi sitä sanoiskaan. Tuntui että mulla ei ole täällä mitään sisältöä elämässä, ystävyydet on pinnallisia ja oon tosi yksin. Syksyhän oli puolestaan varsinaista voittokulkua ilosta toiseen. Kaikki oli niin uutta ja ihmeellistä. Sitten alkoi se arki, ja tuntui että olo oli ihan tyhjä ja turta. Että kuten joskus sanoinkin jossain postauksessa, kaikki mitä rakastan on Suomessa mutta mä en oo onnellinen siellä.

Tässä kohtaa on taas aiheellista linkata Hansin mielettömän mahtavaan kotoutumiskäyrään, joka toimii edelleen mun itsetutkiskelun perustana näin ulkosuomalaisena ja onnellisuutta etsiessä.

Ehkä senkin takia toi alkuvuosi oli niin hankala, että se romahdus tuntui niin suurelta syksyn jälkeen. Aattelin silloin että tää on niin mun juttu, tätä mä oon aina halunnut, Suomi on aina tuntunut mulle väärältä paikalta ja nyt oon siellä missä pitääkin. Aattelin että mä oon niitä tyyppejä jotka kotiutuu heti, ainakin ilman suuria eksistentialistisia kriiseja - ja sitten niin ei käynytkään. Mulle tuli, vähän viiveellä, se luonnollinen seuraava vaihe eli ikävä sinne mistä tulikin. Se oli iso juttu myöskin siksi, että yhtäkkiä musta tuntui etten tunne itteeni enää ollenkaan. Enkö ookkaan se rohkea yksin seikkailija joka aina kuvittelin olevani? Että oonko mä sittenkin sellanen jolle omat unelmat ei lopulta merkkaakaan niin paljon kuin ne läheiset? TOTTA KAI mun läheiset on mulle maailman tärkeimpiä, mutta mietin monta kertaa vakavasti että ehkä mä oisin sittenkin onnellisempi Suomessa koska ne rakkaat on lähellä - vaikka olisinkin sitten sisäisesti onneton. Tää oli mulle sellanen herätys mikä pelotti, että enkö mä tunnekaan itteeni yhtään, oon sittenkin ihan joku muu kuin mitä mun monen vuoden kuva itsestäni on antanut mun ymmärtää. Oon aina ajatellut tuntevani itseni hyvin, ja yhtäkkiä tuntui että ehkä mä olenkin joku ihan muu, että oonkin sellanen tyyppi jota en ikinä halunnut olla, että ehkä oon vaan valehdellut itelleni kaikki nää vuodet.

Näistä asetelmista pelotti mennä Suomeen. Tietysti oli maailman ihaninta, mutta pelkäsin tosissani sitä että ehkä hajoan lopullisesti enkä halua tulla tänne enää. Realistisesti tietysti tiiän, että kun/jos paluu Suomeen koittaa, niin ei sekään yhtä juhlaa ole, ei se ole pelkkää lomaa ja sitä ihanaa mitä on nyt aina kun käyn siellä, sellaista harvinaista herkkua. Sitten aloin tietysti jo stressaamaan sitä että mitä sitten kun mä palaan sinne, oon varmaan vielä enemmän hukassa kuin nyt. Että kun tulee se paluukriisi, että onko sittenkään hyvä näin. Missä mun on hyvä olla, minne mä kuulun?

Yhtenä kauniina kesäyönä sitten avauduin näistä tunteista mun ystävälle. Sanoin ääneen sellasia asioita mitä en ollut jotenkin uskaltanut tunnustaa ees itelleni. Muun muassa sen että en muista koska oisin nauranut niin paljon ja rehellisesti mitä Suomessa. Että se ihminen joka mä oon Lontoossa, ei ole se Sanna ketä mä tiedän olevani ja kenestä tykkään. Että mä esitän täällä, en paljoa, mutta vähän. Että tää Suomessa olo muistuttaa mua siitä kuka mä oikeasti olen, ja mitä mä haluan olla - mä tykkään itestäni.

Mutta arvatkaa mitä? Jostain, en tiiä mistä, varmaan pyytettömästä rakkaudesta ja tunteesta että ihmiset hyväksyy ja haluaa mut sellasena mitä mä oikeasti olen, tuli mielenrauha. Ihana, kaunis, levollinen mielenrauha.

Mä sain sellasta energiaa, halua tehdä mun läheiset ylpeiks, että kun Lontooseen paluu koitti, se ei ollutkaan pelottavaa. Se tuntui uudelta alulta. Uusi koti, uudet kämppikset, uusi minä - tai ei uusi minä, vaan se vanha Sanna kenet tunnen ja kuka haluan olla. Haluan uskaltaa olla. Ja musta tuntuu että mä oon pystynyt pitämään siitä kiinni, että en tunne jatkuvaa tarvetta yrittää olla mitä muut haluaa mun olevan, vaan mä oon mä ja jos se ei kelpaa, harmi - ja jos se kelpaa, tietää että on löytänyt ympärilleen oikeita ihmisiä.

Toivon että tää fiilis pysyy vielä kun koulukin alkaa, siellä ne ryhmäpaineet kuitenkin on vielä kovempia. Mutta nyt mitä oon nähnyt pari kertaa mun kivoimpia koulukavereita, ja ollaan paljon puhuttu näistä asioista, tuntuu et ne ihmiset ainakin on sellasia keiden kanssa haluan olla. Painitaan kaikki samojen juttujen kanssa, ja todettiin että nyt kun tavallaan on kokenut ne mahtavat ja paskimmat asiat jo, osaa varautua eri tavalla tulevaan. Että paskat hetket ei ehkä enää murenna, koska voidaan jutella niistä.

Töissä oon ottanut enempi kontaktia ihmisiin, ja nehän on tosi kivoja! Nää kaks poikakämppistä on kans jotenkin tosi tervetullut lisä elämään, niiden kanssa on niin rentoa ja teeskentelemätöntä.

Pitää vielä sanoa jotain mikä ehkä kuulostaa aika hassulta. Tossa kun puhuttiin unikavereiden kanssa, niin ne sanoi sitä et niiden fiilis on se että ne muuttuu aikuismaisemmiksi ja kasvaa. Että ne ei oo sama ihminen mitä vuosi sitten vaan ne on muuttuneet paremmiksi. Mulla oli fiilis eri, musta tuntui että mä muutuin vääräks versioks ittestäni, sellaseksi joka on vähän Sanna mutta ei ihan Sanna - ja se tuntui pahalta. Ehkä toi 5-6 vuoden ikäero tekee sen että muuttuminen muuttuu, onko se hyvää vai huonoa. En nyt sillä ettenkö varmasti ois kasvanut tässä vuoden aikana, mutta jotenkin se että nyt muistaa kuka on - ja etenkin muistaa että tykkää itestään - niin siitä haluan pitää kiinni.

Tänään aamulla kun lampsein tuolla helteessä duuniin ja kattelin jotain nostokurkia ja kuuntelin musiikkia, tuli ihan rehellisen onnellinen olo. Että täällä ollaan. Oon selvinnyt kaikesta, ja oon ihan hemmetin ylpeä itestäni. Laskeskelin että oon asunut neljässä eri kaupungissa, kahdessa eri maassa. Uus kaupunki on aina oikeastaan uuden elämän alku, ja mä oon tehnyt sen jo useasti - vaikeuksien kautta, mutta niin paljon saaden. Mulla on ihania ihmisiä ympärillä ja voin sanoa että oon oikeasti ihan hiton ylpeä itestäni. Vaikeita hetkiä tulee aina, mutta suurempaa rikkautta ei voi olla kuin tieto siitä että on hyvä ihminen itse ja että ympärillä on rakastavia ihmisiä.

Harva asia tuntuu niin pelottavalta kuin se että on rehellinen itelleen. Harva myöskään on ehkä yhtä palkitsevaa - ja ties mihin se sut lopulta vie.

Samoin, tälleen ikistressaajana, tällä hetkellä on mielenrauha myös sen suhteen että en jaksa ees miettiä tulevaisuutta. Siis sillä että apua nyt pitää heti päättää että jäänkö tänne vai palaanko Suomeen. Mun ei tarvitse, ja kaks vuotta on niin pitkä aika että siinä ehtii tapahtua mitä vaan. Ihan turha miettiä sitä etukäteen, koska elämä tapahtuu, ei tuu tilauksesta.

Puhkikulutettuna biisinä tänään toimii Feistin 1234, sopii niin ihanasti iloisiin ja sellaisiin vaikeuksien kautta keveisiin askeliin.

Kun mikään ei riitä (eli Sannan eka yliopistovuosi).

Nyt se on sitten hoidettu, eka yliopistovuosi meinaan. Sanotaanko että voiton kautta vaikeuksiin? Olo on tällä hetkellä elämässä muutenkin pelokas, ahdistunut, stressaantunut, eksynyt, sanoisinko lähes toivoton ja itkuinen.

Ja siis muistakin syistä kuin että toi Euro 2012 meni ihan vituiks. Elämä ois varmasti ees piirun verran iisimpää jos ei tykkäis jalkapallosta.

Saatiin siis tänään kevätlukukauden tulokset. Täällä menee siis niin, että maksimipisteet on 100. A on paras, sen saa 70 pisteellä. B on 60-69 pojoa. Meinasin ekaks sanoa että C on 50-59 pistettä mutta en ookkaan ihan varma - 40 pistettä tarvii siis että pääsee läpi, D on feilaus (eli 39 tai alle pistettä) niin oiskohan toi C sitten 40-59 pistettä? En hallitse aakkosia. Katri tosin onneks hallitsee, ja korjataan että
A = 70-100, B = 60-69, C = 50-59, D = 42-49, E = 40-42 ja F(ail)= alle 40. (Kiitos Gaytri <3) Tässä on kaikista tän lukukauden kurssitehtävistä saadut arvosanat:

Syksyllä mulla oli neljän kurssin linja AAAB mikä oli aika ahdistavaa. Halusin neljä A:ta ja aattelin, kun syksyn kurssit oli niin helppoja, että jos ei tule nyt niin ei sitten koskaan. Nyt keväällä oli tilastomatikkaa ja muuta, että en oikeestaan ees aatellut että se kaunis unelmarivi ois mahdollinen.

Nyt siis keväällä sama homma, AAAB. Nää on ne kurssiarvosanat:

(Sori toi kuvien pienuus ja huono laatu! Sellasta se on screen capin kanssa. Klikkaamalla pitäis isontua.)

Vitut. Sain B:n siitä yhdestä kurssista mistä aattelin että varma A napsahtaa. Mä sain mun esseestä 55% eli ihan järkyttävä tulos, mä en tajua mitä helvettiä on tapahtunut koska musta se oli tosi hyvä essee. Enkä mä oo tottunut tollasiin tuloksiin etenkään jos kirjotan mun lempiaiheesta eli median vaikutuksesta lapsiin. Laitoin meiliä opettajalle et mitä tapahtui, toivottavasti se vastaa pian.

Oon oikeasti tosi masentunut. Ja JOOJOO tiedän että on maailman hölmöintä miettiä vaan sitä yhtä asiaa mikä meni vikaan eikä vaikka hehkuttaa sitä että se helkkarin matikka tuli tosiaan läpästyä kahdella A:lla sekä kokeesta että raportista. Varmasti huomenna on parempi fiilis mut tänään tällasta.

Tiedän ihan oikeasti että noi on hyvät tulokset, kyllä. Mutta ne ei oo ne tulokset mitä mä halusin ja odotin iteltäni. En mä nyt ajattele että kaikkien pitää olla täyden kympin oppilaita, oon tosi ilonen monien mun kavereiden puolesta kun ne sai sellasia tuloksia mitä ite halus. Mutta se että mulla on tollaset tulokset ja MÄ oon niihin pettynyt ei auta sillä että muut kertoo miten ne ei ees vaivaudu menemään kokeisiin, että mä stressaan liikaa.

Totta helvetissä stressaan. Tää on mun koulu ja mun opiskelu ja mun menestys. Mä oletan että mä, suht fiksuna likkana ja tän alan töitäkin tehneenä, pystysin parempaan. Oon todella pettynyt itteeni. Ja siitähän elämässä on kysymys, ei siitä millasena muut sua pitää tai onko ne suhun tyytyväisiä vaan ihan tasan siitä et kelpaatko itelles. Mä tällä hetkellä en kelpaa.

Nää ekan vuoden tulokset siis ei muuten edes vaikuta loppuarvosanaan sitten kun valmistuu. Kiva. En mä tällasta rivistöä pysty pitämään varmaan yllä sitten kun tosta koulusta tulee oikeasti vaativaa. Seuraavina vuosina tulee enemmän ryhmätöitä ja anteeks vaan, ne on ihan perseestä, enkä mä halua tehdä niitä idioottien kanssa. Että vituiks tää kuitenkin menee. Met ei kuitenkaan oo mikään luksuskoulu, eli jos mä sieltä valmistun ilman että saan sitä firstiä eli parasta arvosanaa niin morjens. Mulla ei oo mitään tulevaisuutta.

Ahdistaa muutenkin ihan helvetisti toi syksy. Mun on pakko tehä tota duunia että pärjään rahallisesti, ja vaikka työkokemusta tolta alalta on, niin aiemmin kun sitä duuni haki niin tuntui et ei sillä ees oo mitään väliä. Ei tullut kutsuja haastatteluihin, ei ees vastauksia, että mietin tässä onko mulla mahollista (rahallisesti sekä siltä kantilta et kelpaanko mihinkään) tehä yhtä tai muutamaa työharjottelua täällä sitten. Vitun tulevaisuus.

Aattelin, haaveilin, toivoin tänne tullessa että joo joo, kiva koulu ja uusia kavereita ja sitten etenen ihmetähden lailla mainontamaailmassa ja tapaan Sen Oikean ja koulun jälkeen jään tänne elämään sitä mun elämää mikä mulle mielestäni kuuluu. Vitut.

Tällä hetkellä mun elämä on sellasta että mulla ei oo kotia kohta, pitäis löytää se ennen kuin lähen Suomeen 11.pv eli melkosen pian. Meiliin ei oo tullut vastauksia mun kyselyihin, ei updateja uusista mahollisista kämpistä. Alukshan mun piti muuttaa mun kämppiksen kanssa mutta se nyt miettii kotiinpaluuta eli ei. Me ollaan hyviä kavereita mut oli toi kämpänettintä aika rankkaa henkisesti, ja nyt jotenkin on helpottunut olo että voi tehä sitä yksin ilman kompromisseja, vaikka käytännöstä se tekikin hankalampaa. Raha-asioita mä en ees jaksa enää miettiä.

Mä oon myös tosi yksinäinen. Tuntuu että kaikki ne kaverit ja sosiaalinen elämä mitä hehkutti kun tää vuosi alkoi, niin mitään ei sit oikeestaan jäänyt käteen. Ne on ihan kivoja tyyppejä joo ja varmaan voidaan käydä pubissa koulun jälkeen, mut jotenkin ne on tippuneet siltä jalustalta mihin mä ne kuvittelin - että nyt löytyi hengenheimolaisia ja meistä tulee ystäviä. En tietenkään ollu niin onnekas. Pelottaa jotenkin tosi paljon noi kaks seuraavaa vuotta, että tuleeko musta ihan sulkeutunut ja kaikki muut jatkaa elämän voittokulkua ja mä vaan nyhjään yksin röökinurkassa?

Että tässä kun edelleen, jo 28 vuotta jatkaa tätä elämän sivustakatsomista niin sitä tajuaa helvetin selkeesti että mulla ei kyllä oo yhtään mitään sisältöä elämässä. Tai on, mutta se sisältö ei oo täällä. Mutta mä en oo onnellinen siellä missä se sisältö on.

Hermoromahdus.

Sain viime yönä unessa hermoromahduksen.

Itkin äitin lattialla, se kun oli päättänyt heittää mut ulos kotoota (mitä kylläkään ikinä ei oikeesti tapahtuis), ja heittelin jotain tupakanpuruja sinne tänne.

Vollotin sitä että
- oon yksinäinen
- mulla ei oo kotia
- mulla ei oo rahaa
- musta tuntuu etten hymyile enää ikinä
- mun koko elämä tuntuu tyhjältä, paskalta, oon totaalisen hukassa kaiken suhteen eikä mulla oo mitään kivaa asiaa koko elämässä

Harmi vaan et kun heräsin niin toi oli edelleen ihan totta.

Elämäni paskin viikko.

Terkkuja poliisiasemalta! Tai no vähän draamailin, en ollut poliisiasemalla. Siis nyt äsken. Olin siellä eilen, monta tuntia. Elämäni paskin viikko, siis tämä viikko kun ei herunut rakkautta eikä urakehitystä, huipentui siihen että eilen mun puhelin pöllittiin. Mun kädestä. Vittu mitä paskaa! Sitten soitin mun operaattorille ja tämä Intian lupaus maailmalle oli ihan mulkku. Kyseli vaan et miks mä annoin mun puhelimen pois ja et mistä puhelimesta mä muka nyt soitan. Sit se antoi mulle jonkun numeron, huokaili kun en heti saanut sitä ylös, käski mainita sen kyttiksellä ja sitten siellä kävi ilmi että kyseessä siis ei ollut mikään viitenumero vaan puhelinnumero. Taidan laittaa sellasta asiakaspalautteen tynkää jahka jaksan taas kiinnostua tästä elämästä.

Joo siis voi morjens mikä viikko. Ihan vittu hirveä. Itken vaan koko ajan, ja juon kaljaa. Annoin itelleni luvan parannella itteeni tän viikon, mut kohta tää viikko on ohi ja mun olo on vaan minimaalisesti parempi. Että miten sit vaiks toi ens viikko? Että voinko vielä jatkaa tätä itsetuhosta angstailua? Koulutehtävät sanoo etten voi, mut mun sydän sanoo et whatever makes you feel better, love.

Jos jotain niin tää viikko on opettanut mulle että mulla on maailman parhaat ystävät. Ne ansaittee kyllä miljoona halausta ja palkintoa, en tiiä mitä tekisin ilman niitä. Erityiskiitokset menee mun pikkusiskoille, jotka on sanoneet nyt niin maailman liikkiksimpiä juttuja että ihan ilosta itkettää että ne on niin ihania ♥ Kolme pulloo viiniä on muuten aina hyvä idea. Näin tänään vihdoin mun ykkösblogi-idolia Meria, ja oli ihan superkivaa, vaikka saatoinkin juoda vähän liikaa. Onneks nää ei ollu sellaset romanttiset treffit tai ois melkee voinu hävettää. Jos jotain positiivista pitää ettiä, niin mun tää orastava Suomi-ikävä on unohtunut. Jotenkin on sellanen fiilis, mikä korostu eilen ku kattelin bussista ilta-Lontoota, että vaikka on miten paskaa, niin täällä mun on sitten kuitenkin hyvä olla.

PS. Muistakaa et miehet on paskoja ja känniviestit on perseestä! Ei ne vastaa kuitenkaan.

Uusia pettymyksiä kohti.

Ihan ekaks haluan kiittää teitä kommenteista viime postaukseen. Ootte kaikki niin ihania ♥ Oon ihan overwhelmed, kiitos murut.

En saanut sitä unelmaduuniani. Sain soiton äsken, ja ne oli kuulemma tosi impressed musta ja oisin ollut ihan täydellinen siihen duuniin. Ainoo tekijä oli se, että yks toinen hakija on itse asiassa ollut siellä töissä aiemminkin eli tuntee talon tavat. Mutta ne siis haastatteli viittä tyyppiä, mä olin yks niistä, ja sain tosi hyvää palautetta. Haastattelu itessään oli vaativa mut hauska, eli piti miettiä kaikkia ongelmatilanteita - musta pärjäsin hyvin. En viitti valehdella ettei tunnu missään, koska oon ihan totaalisen paskana tästäkin. Mutta yritän sannamaisella tavalla aatella että tää ei sit vaan ollut tarkotettu näin ja mulle on jotain muuta. Toi on mun perusajattelutapa, tällä hetkellä se tuntuu hankalalta ja hajottavalta, mut mitäpä sitä muutakaan voi tehdä kun ei oo mitään. Se farmi on kyl ihana ja ainakin tän proggiksen seurauksena oon löytäny Lontoosta sellasen pakopaikan.

Mä oon aina ollut sellanen minä-tyyppi ja urasuuntautunut. Tai siis että tykkään viettää itsekästä elämää ja olla hyvä työssäni, tehä sitä mitä mä rakastan. Nyt sitten viime aikoina oon vähän miettinyt et onko se sittenkään se tärkein asia. Tai siis oishan joku perhe tosi ihana. Mut varmaan kaikki näkee just vähän sellasena Tekijänä joka menee ja hoitaa ja pärjää. Niinhän mä oonkin, paitti sitten tällasina hajoiluhetkinä.

Mun kaveri sanoi mulle eilen että niin kun sulla on toi ura enemmän hallittee sun auraa. Sanoin sitten jotain ihan uskomatonta mitä en ikinä ois aatellut aattelevani, että mieluummin mä ottasin sen pojan kun ton unelmaduunin. Lälläslää, en saanut kumpaakaan.

(Kurre selkeesti on saanut just sen mitä halus.)

Voihan bloggaaminen.

En sitten mennyt sinne päikkäreille, ja nyt yötä myöden olo on muuttunut melkoisen paskasta äärimmäisen paskaan. Koskahan mä viimeks oon vollottanut näin antaumuksella?

Tein taas sitä maailman viimeistä asiaa mitä tässä tilassa pitäis: luin uusia blogeja. Nyt luin yhen ihanan 15-vuotiaan tytön blogia (kyllä) ja mietin et miks vitussa en vois olla huoleton 15-vuotias joka tekee ihania videoita sen kavereiden kaa, ja asuu perheen kaa ihanassa talossa ja on vaan? Sitten, ja tätä myöden ehkä mun lukijamäärä tippuu entisestään, mut oon ollut niin kurja koko päivän et kun tän tytön yhessä videossa soi Lauri Tähkä, niin sit mä viimeistään aloin pillittää. En siks että se ois niin paskaa vaan siks et jotenkin siihen vaan tiivisty tää koko onnettomuus.

Sitten törmäsin ihan uuteen ilmiöön, tai no kahteen asiaan mitkä sai mun olon entistä surullisemmaks.

1) Miten helvetin ilkeitä ja kamalia ihmiset voi olla? Nuorille tytöille suolletaan sellasta ano-paskaa ettei ihme että 13-vuotiaat tappaa itteensä. Mä en ymmärrä mitä kukaan saa irti siitä että voi nimettömänä ja kasvottomana riehua netissä haukkumassa toisia läskiks tai rumaks. Ihan ketä vaan, mut me vähän vanhemmat ei ehkä hajota siitä niin paljon kuin joku teini-ikäinen tyttö jolla ei varmaan muutenkaan oo minä-kuvansa kanssa helppoa. Mä en tajua ihmisiä.

2) Tää bloggaaminen yleensä. Bloggaaminen on varmaan maailman trendikkäin harrastus tällä hetkellä. Ihan pienet tytöt bloggaa (siis ala-asteikäiset), ja musta on niin surullista lukea niitten liikuttavia blogeja kun niillä ei oo yhtään kommenttia, ne pyytää että ihmiset kommentoi, sitten ne lukee niitä isojen nimien blogeja missä on miljoona kommenttia ja kyselee kommenteissa et voitko kattoa mikä mun blogissa on vikana kun kukaan ei kommentoi. Breaks my heart. Tai jotenkin, tää online-maailma on kans yhen sortin suosiokilpailu ja sitten kun siellä on tyyppejä jotka aattelee et jee, perustan blogin ja kohta mulla on lukijoita ja musta tykätään ees täällä netissä. Ne järkkää arvontoja joihin kukaan ei kommentoi. En ees halua tietää montako 12-vuotiasta tuolla nyt ostelee Seppälästä kynsilakkoja arvontavoitoiks ja itkee kotona kun kukaan ei kommentoi. Sitten ne tekee videopostauksia aiheesta X, koska ne on kuullu et videopostaukset on suosittuja. Eikä niissä näy naamoja, ONNEKS, koska äiti on sanonu ettei nettiin saa laittaa naamaa. Mikä on musta ihanan huolehtivaista ja surullista kyllä, ihan varmaan tarpeellista.

Kävin anonyyminä kommentoimassa muutamaan postaukseen jotain kivaa. En viitti omalla nimellä, ne klikkaa mun profiilia ja miettii et miks toi lähemmäs kolmekymppinen täti tykkää mun jutuista. Taidan tehä tästä ihan harrastuksen, et aina kun itellä on tällanen maailman paskin päivä ni käyn ees vähän yrittää piristää muita.

Now you're just somebody that I used to know.

Mulla on ihan äärimmäisen paska olo. Tai no ei "äärimmäisen", koska sellastakin aina välillä tapahtuu ja tää ei oo sitä.

Mulla on melkoisen paska olo. Lähetin jopa äipälle tekstarin et mul on ikävä sitä, ja se on jo hälyyttävää.

Jos nopeesti ennen vuodatusta analysoi, niin tää on taas varmaan sitä aikaa kuukaudesta, plus sitä et aina kun vieras Suomesta lähtee niin masentaa. Meillä oli fantsu viikonloppu iskän ja sen serkun kaa. Laitan ehkä kuvia joskus jos kehtaan :D

Tiiättekö ne päivät kun heräät, avaat silmät eikä jaksais nousta ees sängystä kohtaamaan uutta päivää? Kaikki vaan ahdistaa ihan vitusti. Pitäis tehä sitä ja tätä, eikä jaksa. Mun pitäis tehä kouluhommia ja ettiä sitä saamarin työtä, mut on niin surkee olo et en pysty. Ulkona paistaa aurinko ja linnut laulaa, tekis mieli vaan käpertyä peiton alle murjottaa. Otan ehkä päikkärit kohta ja kokeilen jos sit parin tunnin päästä herääminen ois hauskempaa.

Ekana ahdistaa toi raha. Ja työ, tai siis sen puute. Lähettelen hakemuksii sinne ja tänne, ja mitään ei kuulu. Oon hakenut nyt osa-aikatöitä, mut tajusin et about kahen kuukauden päästä tartten kyllä kokoaikasta duunia. Se ketä sanoo et raha ei tee onnelliseksi, on varmaan ihan vitun rikas. En nyt sano sitä et se tekis, mut jos sun ei tartte miettiä koko ajan et millä maksat vuokran niin kyllähän se elämää oleellisesti helpottaa. Se kun raha-asiat stressaa, vaikuttaa ihan kaikkeen, se on sellanen koko ajan läsnä oleva peikko mikä ei mee pois.

Sit nää ihmissuhteet. Hengailin eilen Facebookissa ja nyt ehkä enemmän kuin koskaan tajusin et mun FB-kavereistakin suurin osa on niitä tyyppejä "jotka joskus tunsin". Muistelee et miten läheisiä ollaan joskus oltu, ja nyt ei mitään kontaktia. Kyllähän se on selvää et kun muuttaa maasta pois, moni tippuu kyydistä, ne harvat jotka jää on sit sitäkin kultasempia arvoltaan. Mut vituttaa vaan.

Sitten nää kaveruussuhteet täällä. Alkuviehätys on tosiaan ohi, ja vaikka on kiva hengailla koulussa tai tuopilla koulun jälkeen, en tiiä miten syvällistä toi sitten oikeestaan on. Tai et jos elämässä tulis joku kriisi, soittasinko niille ja kiinnostaisko niitä kuunnella? Tässä kun miettii et täällä eloa on jäljellä ainakin se parisen vuotta, ja toivottavasti sen jälkeenkin, niin miten yksinäistä se sitten tulee lopulta olemaan? Tai no töissä, mitä joskus toivottavasti saan, niin varmaan syntyy uusia ystävyyksiä mut sekin on niin kaukana.

Onneks noi mun kämppikset on niin ihania. Mutta jahka tääkin kimppa-asuminen päättyy, niin jääkö nekään sitten läheisiksi? Toivon todella että jää. Mut jos jotain oon oppinu ni sen et elämästä ei kyllä koskaan tiiä.

Ja ei siis tosiaan oo sellanen fiilis et haluis täältä pois. Jos nyt muuttasin takas Suomeen niin oisin vielä onnettomampi.

Pitäis varmaan hankkia se kissa.

Mietintöjä ihmisistä.

No kuulostaapa älykkäältä ja korkealentoiselta! On siis harhaanjohtavaa.

On viime päivät ollut vähän paha mieli. Tai paha tuuli? Ei, kyllä se enemmänkin on ollut että paha mieli. Homma toistaa kaavaa joku ärsyttää-mä ärsyynnyn-mä harmistun koska oon aatellu pahaa jostain-tulee paha mieli. En haluu että musta tulee joku mean girl. (No ei musta tule eikä oo lähelläkään, välillä vaan pitää kunnolla paisutella asioita ja angstata kunnolla, vai mitä?)

Yks mun monista ongelmista ihmisten suhteen on se, että "ihastun" nopeesti uusiin ihmisiin ja asetan ne melkeinpä jalustalle. Sitten hetken päästä kun ne tekee jotain, ihan normaalia ihmismäistä tai sitten jotain vähän ärsyttävää, niin ne tippuu sieltä mun jalustalta ja tunnen tulleeni petetyksi. Tää ongelma siis ei ole muiden, koska meistä kukaan ei oo täydellinen, vaan täysin mun ja mun epärealististen odotusten. Oon tiedostanut ton jo monta vuotta mutta silti näköjään sitä välillä sattuu. Ja sitä paitsi, kukaan ei oo nyt täällä ees ollut ja tippunut tolta jalustalta, tulipahan vaan mieleen tässä muutamien viime päivien aikana.

Mä löysin täällä heti koulun ekana päivänä tyyppejä, joiden kanssa synkkas heti ja ollaan hengattu siitä asti yhdessä. Kutsuisin niitä kyllä jo ystäviksi, ja tunne on molemminpuoleinen. Tuntui ihan käsittämättömän hyvältä että niin nopeasti muodostui semmonen piiri keille voi avautua ja keiden kanssa voi pitää pyjamabileitä ja ketkä tykkää ja välittää, ja mä samoin niistä.

En oo koskaan ollut koulussa suosittu. Oon kai ollut ihan tykätty, mut en sitä ehdotonta kermaa. Jostain syystä täällä, mä ja mun kaverit ollaan ne "tunnetut" keistä kaikki tykkää. Ja tarkotan tota mahdollisimman epäitserakkaalla tavalla.

Nyt huomaa kuitenkin selkeesti että se honeymoon-vaihe on ohi. Se on musta toisaalta ihanaa, koska tarkottaa että tunnetaan paremmin ja lähemmin, ja ollaan rehellisiä toisillemme ja ihan omia itsejämme - ja silti ollaan ystäviä. Että voi sanoa jos joku painaa mieltä. Kaikki ei oo koko ajan halinalleja ja hattaraa, mutta se on enemmän todellista. Mä voin kuvitella että oon näiden ihmisten kanssa vielä pitkään.

Meitä on siis ollut semmonen about kymmenen hengen porukka, ja nyt yks niistä on käyttäytynyt vähän huonosti. Ollaan funtsittu sitä lähimpien kanssa jo vähän aikaa, ja sitten viime viikolla tuli pieni konfrontaatio jossa sanottiin tyypille että himmaa vähän. Nyt sitten tuntuu et se on vähän laitettu "paitsioon", mikä sen käytöksen pohjalta musta on ihan jees, mutta siitä huomaa että se yrittää parantaa. Ja nyt mietin sitten että ei oo oikein olla antamatta ihmiselle mahista parantaa vaan heti tuomita. Ollaan me vieläkin kavereita, ja ehkä mä ylireagoin, jotenkin on vaan ollut paha mieli tosta. Että miten pahalta se tuntuis jos ite olis siinä. Mut joo, ehkä mä ylianalysoin muutaman päivän perusteella, ja asiat menee omalla painollaan.

Toinen kaveri puolestaan on ite vetäytynyt meistä. Siis ei käy koulussa ja tyyppi jonka kaa ennen oli yhteyksissä koko ajan, ei enää ees vastaa viesteihin. Meidän piti huomenna mennä sen kaa keikalle, mutta se vaan ilmotti ettei varmaan pääse. ?? Oon ensinnäkin huolissani että mikä sitä vaivaa, koska se vaan eristää ittensä ihan täysin. Ja mun on myös ikävä sitä.

Mietin että onko vika mussa. Pitäiskö mun tehdä jotain erilaista, ajatella erilailla, halailla vaan kaikkia? Tää sitten taas kertoo siitä miten mä aina kuvittelen että koko maailmankaikkeus on vaan musta kiinni. Huoh.

Pointtina tässä kaikessa jaarittelussa ehkä se, että sitä aina jotenkin pelästyy ja ahdistuu (tai no mä ainakin) kun muistaa että ihmissuhteet on hankalia ja ne ei mee kuten saduissa. En oo ollut koulussa 10 vuoteen about, ja olin ihan unohtanut että miten se kuvio siellä toimii. Trallattelin vaan syksyllä että mahtavaa löytää heti tällanen porukka, ennen kuin muutamista paljastu aika inhottavia asioita, ja sitten sitä taas muistikin että ai niin.

Ja siis kun sanon että muutamista paljastui inhottavia asioita, niin tarkotan sitä. Että toivottavasti ette nyt saa musta sellasta käsitystä että poljen ihmisiä maanrakoon koska niillä on väärän väriset silmät.

Lopuks voisin vielä mainita meikäläisen, mut eri asiassa. Erityisesti ne (liian?) suuret odotukset ja paineet mitä mä itelleni laitan ton koulun suhteen. Pitäis olla ehdottomasti paras, ja paras arvosana A ei riitä jos se ei oo tarpeeks korkea A. Oon kerran aiemmin pillittänyt kun sain 84/100 pistettä, tänään sain 80/100 ja oli ihan nujerrettu fiilis. Tai siis kun tuntee ite että on tehnyt hommat niin hyvin kuin pystyy, ja sekään ei riitä. Että joku on aina parempi, ja se että mä teen parhaani ei riitä kuin johonkin keskiarvoon.
Oikeestihan toi A, pistemäärästä riippumatta, on hemmetin kova saavutus (älkää korjatko jos oon väärässä). Mun pitäis oikeesti vähän höllentää otetta itteeni kohtaan, koska muuten kehissä on burnout vol.5 ennen tokaa vuotta. Mutku mutku mutku... Ääni päässäni sanoo että pitäis jo olla alalla harkkarin hommissa hetken ja tyyliin joku luova johtaja ennen kuin valmistuu, koska kyllä mun jo pitäis osata. Kaverit sanoo samaa, että pitäis olla itelleen kiltempi, mutta kun en vaan osaa. Kiltin tytön syndrooma.

Että semmoset jutut harmittaa. Onneks sain avautua tänään siivoamisen lomassa kunnolla ex-kollegan kaa, sen ihkuimman, jota tulikin ihan kauhee ikävä heti. Sitten huomenna on tosiaan se Oh Landin keikka, jee, kiva mennä vaikka yksinkin (oikeestaan yksin keikoilla käyminen on äärimmäisen ihanaa), ja sitten toi yks Pude on muuttanut Lontooseen tänään ja nään sitä muutamilla. Perjantaina on kotibileet, eli joko tässä pääsee taas hyvään fiilikseen kiinni tai sitten shit hits the fan kunnolla.

Äääh. Ärsyttää tää valitus, kun mikään ei oikeestaan ees oo huonosti. Ehkä se on vaan se aika kuusta mikä pilkistelee nurkan takana ja tekee herkäksi, itkin tänään telkkaria kattoessa. No mut onhan Leijonankita ja Master Chef aika liikuttavia ohjelmia.

Tuitui ♥

Paluu Lontooseen.

(mikä toi otsikko on? miksen mä keksinyt mitään kivaa? parempia otsikkoehdotuksia otetaan vastaan!)

Muistatteko kun sanoin ennen Suomeen lähtöä että ahdistaa? No sanoin niin. Sitten ekana päivänä Suomessa (tätä te ette voi tietää eli opeitte jotain uutta tänäänkin!) sanoin että jee, ei ahdista.

Se oli siis ekana päivänä. Kolme viikkoa oli tosi pitkä aika, ja vikalla viikolla mulla olikin jo vähän ikävä Lontsuun. Sitä arkea, ja kavereita tällä. Tota ei sitten missään nimessä saa käsittää niin etten ois nauttinut elämästä Suomessa - mähän nautein, ja paljon.

On niin sanoinkuvaamattoman turvallinen ja onnea tuottava tunne mennä Suomeen ja nähdä perhettä ja ystäviä, ja jatkaa siitä mihin viimeks jäätiin. Ne on vielä ihan samanlaisia, ja mä oon vielä ihan samanlainen. Siellä on paikkoja minne mä voin aina mennä kun tuntuu ettei pärjää enää yksin, vaikka aikaa olis välissä vierähtänyt kauankin. Kai tää on sitä vilpitöntä rakkautta :)

Vähitellen Suomessa musta alkoi tuntumaan siltä että tää koko Lontoo olikin joku uni, kuvitelma, ettei sitä koskaan tapahtunut. Tuntui hassulta ja epätodelliselta ajatella vaikka mun huonetta ja kotikatua - onko ne siellä? Olinko mä siellä? Suomessa olin vaan niin lomalla, ilman mitään arkea, että sitä vaan eli sitä hetki kerrallaan.

Lähtöpäivä oli taas kerran kamala. Inhoan jäähyväisiä. Ainoo hyvä asia oli se, että mun pikkusisko tuli mun kanssa vielä Lontooseen, sain jatkaa lomaa ja mysyilyä vielä viikon. Mutta sitten kun saatoin sen koneeseen... Mikä yllättävä itkupurkaus! Olin niin maani myynyt matkalla kentältä kotiin että terve. Aiemmissa hyvästelyissä on vielä voinut todeta että nähdään sitten parin kuukauden päästä - nyt on vaan joku tuntematon käsite "kesällä".

Epäilen että kaiken teki entistä pahemmaksi se, et olin kuumeessa ja tosi kipeenä. Oon just niitä tyyppejä ketkä kipeenä tahtoo vaan äidin. Sit katon vähän Liviä ja itken mainoksissa ja hääohjelmissa ja koko ajan.

Mulla oli melkoisen paska olo pari päivää. Mietein että oliko tässä oikeesti mitään järkeä. Tuntui että ei ole hyvä täällä, ja toisaalta realistisesti ajatellen tiesi että jos menis takasin Suomeen niin eihän se ole sitä ihanaa lomaa koko aikaa - muistaa kuitenkin miksi sitä ylipäätään etsi jotain uutta sisältöä elämään. Silti, olo oli kurja.

Fiksu Sanna sitten lueskeli vaan korjaussarjana blogeja. Blogeja joissa näkyy kesäinen Helsinki, blogia jonka kirjottaja asuu Porissa (okei olin oikeesti tosi kipee koska harkitsin semivakavasti jo Poriinkin takaisin muuttamista) ja yhen Suomeen ulkomailta palanneen tytön blogia. Mietein vaan koko ajan että miltähän se tuntuu, maailman parhaalta, olla vihdoinkin takas rakkaiden tykönä, kun on ollut kauan pois.

Ei tää depistely onneks kauaa kestänyt. Parannuin, ja näin Lontoon kavereita. Sitten tuntui että kaikki loksahtaa taas kohilleen, oon nyt just oikeessa paikassa. Nyt vaan odottaa innolla tulevaa kevättä ja kaikkia seikkailuja :)

Tajusin eilen että oon ehkä maailman onnekkain. Mulla on ainakin kolme paikkaa maailmassa minne mä voin mennä, milloin vain, mun ihmisten työ.

Lähtöpäivänä yks muru kysyi et tuleeko tästä koskaan helpompaa. Tosta hyvästelystä. Se on ihan kauheeta. Ei siitä varmaan helpompaa koskaan tuu, toivottavasti ei, siinä vaiheessa jos ei enää kentällä itketä niin tuntuu et ehkä se on sitten merkki siitä että ei tulis enää raastava ikävä. Jotenkin sitä kuitenkin jokaisen elämä jatkuu samoissa kuvioissa, te tiiätte siellä ja mä tiiän täällä että kaikki kyllä sujuu, että vaikka ollaan poissa silmistä niin ei olla poissa mielestä. Ja aina yllättävän nopeasti tulee se seuraava kerta kun nähdään.

♥

Olipas masentavaa. Palkintona niille jotka jaksoi lukea tänne asti, saatte pari hyvää uutta biisiä.

Kuukausi takana - fiilispurkaus.

Torstaina tuli täyteen tasan kuukausi Lontoossa asumista, mutta olin silloin liian kiinnostunut terassilla istumisesta etten jaksanut tehdä tätä silloin. Toisaalta tänään onkin parempi päivä, koska tänään on elämäni yhden ainutlaatuisen jakson viimeinen päivä. Mulla on ollut kuukausi aikaa vaan olla, yleensä nää "vapaa-ajat" on joko täyteen tuupattuja lomia töistä jolloin pitää tehdä liikaa kaikkea, tai sitten yhden jakson päättymisen jälkeisiä pakkolöytäätöitäsenkintyötön-jaksoja, jotka on ihan helvetillisiä.



Mutta nyt mä oon siis vaan ollut, levännyt ja nauttinut kuukauden. Huomenna mulla alkaa koulu, ja myöntää täytyy että en tiedä yhtään millainen elämä tästä nyt sitten alkaa. Odotan innolla ja kauhulla. Eilen nukkumaan mennessä tuli semmonen iloisen jännityksen fiilis, kun pari päivää oon ollut oikeesti aika kauhusta kankeena. Ehkä huomenna tulee semmonen VMP-postaus enkä mene enää ikinä kouluun ilman et mun kämppis saattaa mut sinne aamuisin.

Muutama eka päivä täällä meni vähän ahdistuessa, en kokenut sellaista järjetöntä jee vihdoinkin täällä -hysteriaa mitä olin odottanut. Minä, kaikkien seikkailijoiden Sanna, mietein oliko tämä järkevää, oli ikävä äitiä ja isää ja siskoja ja kavereita ja kaikkia, Lontoo tuntui isolta, edessä oleva harppaus tuntemattomaan pelottavalta. Noiden purnauksien innoittamana Hanna olikin tehnyt hienon kulttuurisopeutumis-käyrän, jonka luin vielä kun en ollut ihan varma oliko missään mitään järkeä. Nyt äsken luin sen uudelleen, ja se tuntuu entistä järkevämmältä. Tunnistan suurinpiirtein oman tämänhetkisen vaiheeni, seuraavasta vaiheesta onkin jo merkkejä, mutta toivon että koska tähän kulttuuriin (ei!ei! se oli Skotlantia ja olen näköjään unohtanut sen tärkeimmän eli miten erillinen se on) sopeuduin aika nopeasti ja hyvin aiemminkin, on tämä paluumuuttaminen helppoa.

(Tässä vaiheessa oletan että jokainen tätä lukeva käy nyt tutustumassa tuohon Hannan hienoon teoriaan.)



Hassua miten mulla on jotenkin koko ajan ollut hirveä tarve harpata suoraan tohon vikaan vaiheeseen, siihen itsenäistymiseen. Että olisi heti valmis lontoolainen maahanmuuttaja, eikä suurta tunnemyrskyä tulisi missään vaiheessa. Sanna, toi on ihan tyhmää. Ei se päämäärä vaan matka. Kotiutuminen uuteen maahan ja oikeastaan uuteen elämään on niin iso juttu että se pitää kokea niine vaikeinekin vaiheineen, sitten vasta on valmis. Ymmärrän tän nyt (mutta kai silti saa toivoa että kaikki vaiheet menis vaan tosi nopeesti:).

Mulla ei alussa ollut semmoista honeymoon-vaihetta ollenkaan, oliko se sitten alkushokkia vai mitä. Aika nopeesti kuitenkin kodin löytymisen jälkeen tuli semmoinen alkuhuumaa muistuttava olotila. Toisaalta nyt mietin et miten paljon se on alkuhuumaa ja miten paljon sitä, että oon vaan onnellinen.

Muistan että musta tuntui samanlaiselta silloin kun muutin Helsinkiin. Kaupassa käynti tuntui jotenkin ihanalta, räntäisellä Helsinginkadulla, rahaa oli niin paljon että piti arpoa leivän tai tuoremehun väliltä. Mutta silti, sisäisesti tunsi vaan olevansa kotona.



Tuosta teoriasta luulisin olevani jonkinlaisessa kakkosvaiheessa, eli siinä honeymoonissa. Kolmosesta on kuitenkin vähän jo merkkejä, huominen synttäripäivä ei auta hirveästi siinä että nyt kaipaa sitä Suomessa ollutta lähipiiriä, jotka tuntee sut läpikotaisin ja on siinä silti, sitäkin yhtä kaveria jolle aina voi soittaa kun töissä on paskaa tai se toinen jonka kanssa mennään aina sunnuntaisin pitsalle. Koulussa kun kuitenkin tulee olemaan paljon erilaisia ihmisiä ja keski-ikä suhteellisen paljon mua nuorempi, niin varmaan tässä seuraavien kuukausien aikana korostuu toi ulkopuolisuus ja niiden "mun ihmisten" kaipaaminen. Toivottavasti kaikki kuitenkin menee hyvin - mä tämmösenä karma-haahuilijana uskon vakaasti siihen että koska mä nyt pääsin tonne kouluun aika helposti, se oli tarkotettu niin ja mä kyllä pärjään.



Se että asuu Helsingissä tai vaikkapa Lontoossa ei (ainakaan mun tapauksessa) tarkoita sitä että olis koko ajan tekemässä kaikkea übermageeta ja jännää. Ihan samalla tavalla mä niin täällä kuin siellä kävin kaupassa, keitin aamukahvit, katoin telkkaria tai vaikka feisbuukkailin. Mutta normaali arki tuntuu jotenkin paremmalta silloin kun sitä elää paikassa joka tuntuu kodilta. Asuin Helsingissä kahdeksan vuotta, ja se tuntuu vieläkin siltä paikalta missä Suomessa oon eniten kotonani. Mutta nyt kun oon kattonut taaksepäin mun elämää Suomessa, näen jotenkin selkeämmin miten ahdistunut olin ollut jo kauan. Hetkittäin mietin miksen lähtenyt jo kauan sitten, mutta muistan että oon suunnitellut tätä lähtöä jo monen monituista vuotta ja vasta nyt aika oli oikea siihen että lähti. Siinä vaiheessa kun miettii liikaa että miten hoitaa tuon ja tämän asian, keksii syitä miksei voisi lähteä, miten hankalaa se olisi... siinä vaiheessa ei ole vielä valmis. Kyllä sen tietää sitten kun hetki on nyt.



En muista oonko koskaan täällä sanonut, mutta mulla on ala-asteelta asti ollut suunnaton Lontoo-himo (no kuulostaapa oudolta). Siis oon tuntenut suurta kaipuuta Lontooseen, aatellut et tää on mun paikka, koti. Sitten kun vihdoinkin tulin tänne ekaa kertaa, työmatkalle, niin petyin ihan kauheesti. Se tunne kun paikka jonka on aatellut olevan se paikka jossa mun kuuluu elää, tuntuukin ahdistavalta ja täysin väärältä... se oli melkoisen tyhjentävä hetki. Tarvittiin monta kertaa että aloin ajatella että ehkä tää voikin olla mun paikka.

Tällä hetkellä tuntuu että on. Mun Lontoo ei ole se turisti-Lontoo, mun Lontooseen ei kuulu Harrodsilla shoppailu, länsi-Lontoossa mustalla taksilla yökerhosta toiseen ajelu. Mun Lontoota ei oo hengailu Camdenissa tai Brick Lanella (ainakaan vielä:). Mun Lontoota tällä hetkellä on mun koti, nää lähikulmat, parin kadun päässä oleva lähipubi, kahvilan edessä kodittomien lehteä myyvä setä jonka kanssa aina moikkaillaan, mun kämppisten kanssa keittiössä käytävät "miten sun päivä meni?" -jutustelut. En sano että mun Lontoo ei tästä muuttuis, huominenhan avaa ihan uuden lehden, mutta yritän siis sanoa että ei mun elämä täällä ole suurta luksusta ja blingblingiä tai uskomattomia bileitä joka päivä. Mut jotenkin se oli/on just sitä mitä tällä hetkellä eniten kaipasin. Tuntuu hyvältä alottaa koulu nyt kun oon jo vähän kotiutunut tänne, että muutto Lontooseen oli oma juttunsa ja nyt toi koulu ja kaikki (toivottavasti kiva) mitä se tuo tullessaan, niin on ihan oma uusi juttunsa.




(kuvituksena käytetty "just tolta musta tuntuu" -fiiliskuvia täältä)

Ahdistaa.

Oon ollut joka päivä tosi onnellinen. Eilenkin olin (ja vähän huppelissakin saatoin olla). Mun päällimmäinen tunne täällä on ollut onni, siitä että oon täällä, että mulla on kaikki hyvin, että mä uskalsin lähteä tänne.

Vihdoinkin, vihdoinkin mulla on ollut aikaa nukkua ja nauttia. Oon nukkunut joka yö 12h yöunia, saattoiko olla vähän univelkaa? Viimeiset kuus vuotta oon tehnyt vaan töitä, kärsinyt burnouteista, viis vuotta tehnyt kahta duunia päällekkäin. Tehnyt duunini niin hyvin kuin ikinä osaan.

Mun koulu alkaa 26.9. Mä tulin tänne 22.8. eli mulla on reilu kuukausi aikaa olla, levätä, miettiä että mitä hittoa tulikaan tehtyä. Oon viettänyt aikaa tutustumalla uuteen kotikaupunkiin (joka muistettavasti kuitenkin on Lontoo eli täällä vähän riittää nähtävää), ostellut vähän jotain, kokeillut kulinaarisia ihmeitä keittiössä, käynyt kävelyillä, valokuvannut, istahtanut kaljalle kivan näköiseen paikkaan, tehnyt ihan vaan sellasia asioita mitkä tuntuu hyvältä. Call me selfish mutta musta mulla on oikeus vähän joskus rentoutua ja levähtää. Ottaen huomioon että mulla ei myöskään oo mitään hajua mitä toi yliopistossa opiskelu tulee olemaan. En tiiä miten paljon se vie aikaa, miten rankkaa se on - mä en oo koskaan tehnyt sitä ennen. Voin vain toivoa että kaikki menee hyvin, että löydän omanhenkisiä ihmisiä joita voin myöhemmin kutsua ihan ystäviks. Mulla on sisäänrakennettu halu tehdä kaikki niin hyvin kuin osaan, ja se että pääsen opiskelemaan asioita joihin koen oikeaa intohimoa, niin uskallan epäillä että musta ei tuu se lintsaava, hälläväliä-opiskelija.

Yritän siis antaa itelleni luvan nyt hetken vaan olla. Nukkua myöhään ja olla tekemättä mitään jos siltä tuntuu. Kuitenkin mua ahdistaa ihan helvetisti. Sydän hakkaa ja tuntuu et kurkussa on valtava pala.

Kun ei oo niitä töitä. Truth be told, en oo ees hakenut tai kattonut niitä. Oon ajatellut koko ajan että kyllä mä ehdin ennen koulua. Siihen on nyt enää rapiat viikko aikaa. Tässä viimeiset päivät ekana ajatuksena aamulla ja vikana ajatuksena illalla on että etitöitäetitöitäetitöitä. En tiedä vippaako mulla itellä päässä niin paljon (luultavasti, jos miettii mun työelämähistoriaa) että työ on ihmisen autuaaksi tekevä ja sitä on pakko olla. Mulla ei tällä hetkellä oo rahallisesti vielä pakkorakoa ettiä sitä duunia, ja mua myös pelottaa et miten mä sen saan yhdistettyä tohon opiskeluun. Että montako päivää pitää fyysisesti olla koululla, miten paljon esseet sun muut vie aikaa - mä en tiedä ollenkaan. Ja oon kuitenkin tullut tänne opiskelee enkä tekemään töitä (vielä). Se että mä pärjään mun opinnoissa on mun ykkösjuttu. Suurin vaikute mulla tohon työelämään on tällä hetkellä se että jos nyt löytäis jotain, vois toivottavasti kesäduuni olla turvattu sit kesäksi. Toinen suuri syy on sosiaaliset piirit; toisaalta mun elämä just nyt kun tunnen tästä kaupungista mun kämppikset ja yhden entisen kollegan, niin ehkä se toivottavasti vähän vaihtuu sitten kun koulu alkaa.

Niin että en tiedä onko tämä ahdistus ja pakkous musta johtuvaa, vai sitten Niistä Muista. Niistä jotka jäi Suomeen, ja tuntuu että ne kyttää mun jokaista liikettä. Rivien välistä syyllistämistä kun kerron että tänään kävin kaljalla, että sää on lämmin ja aurinkoinen, mulla menee hyvin, olen onnellinen. No mutta eikö niitä töitä ole? Eikö sun pitäis olla koulussa? Mä ymmärtäisin, hyvinkin, ton jos olisin vaan laahustanut elämäni läpi ilman päämääriä tai tekemistä. Että olisin maannut vaan himassa, reissannut työttömyystuilla, notkunut Kallion lähiräkälässä kittaamassa sossun rahoja. Mut kun mä en ole. Mä oon tehnyt töitä niin helvetisti ja aina yrittänyt antaa rahaa hyväntekeväisyyteen ja auttaa kaikkia jos suinkin voin. Mä hain nyt yliopistoon toiseen maahan, koska mulla on halu oppia uutta, tietää enemmän, olla parempi siinä mitä mä teen. Tää on ihan hirmu pelottavaa jo nyt, koska mä kuitenkin oon muita huomattavasti vanhempi. Tässä iässä täällä mun kuuluis olla jo vähintään maisteri. Mutta mä yritän, vaikka mua välillä jännittää ihan hirveesti, tää on jo tarpeeks iso asia ilman että muut painostaa koko ajan. Vai oonko se sittenkin minä itte. Suomalaisilla tuntuu olevan hallitsevana luonteenpiirteenä se että vain työnteko on autuaaksi tekevää.

Musta ois kiva joskus elää vuosi ilman että mulla on tajutonta burnouttia. Tää kesä on ollut ihan hirveä jo. Oon nyt onnellinen, tuntuu että saan taas vähän sitä Sannaa takas joka itelleni oon. Musta myös tuntuu jotenkin et oon pettynyt ihmisiin. Toisaalta, se kun muuttaa ulkomaille, aika hyvin karsii jyvät akanoista. Että keneen pitää yhteyttä ja keneen ei - kuka haluaa pitää suhun yhteyttä. Jotenkin on vaan paha mieli siitä että en sitten ookkaan kovin merkityksellinen ihminen aika monelle. Mutta ne, jotka on mua "seurannut" tänne asti, on kyllä osoittaneet olevansa ystäviä ja läheisiä isoilla alkukirjaimilla.



Ah. Että semmosta. Kiitos kun kuuntelitte ♥

PS. Mikään ylläolevista asioista ei viittaa ihmisiin jotka tätä blogia lukee, tai ystäviin, tai perheeseen. Te, ne, he, ootte ollut mun tukena aivan ihanasti, enkä tiedä mitä tekisin ilman teidän jatkuvaa rohkaisemista ja ystävyyttä.