tiistai 28. helmikuuta 2012

Pikamoi.

Möööh.

Hirvee angstistressi. Meinasin tehdä hienon mind mapin (En voi ymmärtää että oon vihdoinkin innostunut niistä! Yläasteelta lukioon niitä väännettiin joka tunnilla jahka opettaja oli kysynyt et ootteko ennen tehneet näitä. Saikohan ne provikkaa jokaisesta oppilaasta keille ne opetti ton uutena juttuna? Sama meno yliopistossa. Vihasin niitä. Nyt oon nähnyt valon. Listat on niin 90-lukua.) kaikesta siitä mikä stressaa, mutta koska kamera on jostain syystä Man Partyjen jälkeen mun kaverilla enkä tiiä koska saan sen takas, säästytte nyt tältä taidemuodolta.

Sanotaan nyt kuitenkin vaikka niin että olo on ihan vetämätön.

Ja koska se kamera ei omistuksessani just nyt oo, en pääse esittelemään toista taidemuotoa eli Sannan keikkakuvia (nykytaidetta, kivat värit ja tärähdys-efekti). Laittelen sitten kuvei sieltä Oh Landin keikalta ja juttelen niistä Man Partyista myöhemmin. Ettei ihan mee avautumisblogiks tää touhu.

Kivaa päivää :)

torstai 23. helmikuuta 2012

Mietintöjä ihmisistä.

No kuulostaapa älykkäältä ja korkealentoiselta! On siis harhaanjohtavaa.

On viime päivät ollut vähän paha mieli. Tai paha tuuli? Ei, kyllä se enemmänkin on ollut että paha mieli. Homma toistaa kaavaa joku ärsyttää-mä ärsyynnyn-mä harmistun koska oon aatellu pahaa jostain-tulee paha mieli. En haluu että musta tulee joku mean girl. (No ei musta tule eikä oo lähelläkään, välillä vaan pitää kunnolla paisutella asioita ja angstata kunnolla, vai mitä?)

Yks mun monista ongelmista ihmisten suhteen on se, että "ihastun" nopeesti uusiin ihmisiin ja asetan ne melkeinpä jalustalle. Sitten hetken päästä kun ne tekee jotain, ihan normaalia ihmismäistä tai sitten jotain vähän ärsyttävää, niin ne tippuu sieltä mun jalustalta ja tunnen tulleeni petetyksi. Tää ongelma siis ei ole muiden, koska meistä kukaan ei oo täydellinen, vaan täysin mun ja mun epärealististen odotusten. Oon tiedostanut ton jo monta vuotta mutta silti näköjään sitä välillä sattuu. Ja sitä paitsi, kukaan ei oo nyt täällä ees ollut ja tippunut tolta jalustalta, tulipahan vaan mieleen tässä muutamien viime päivien aikana.

Mä löysin täällä heti koulun ekana päivänä tyyppejä, joiden kanssa synkkas heti ja ollaan hengattu siitä asti yhdessä. Kutsuisin niitä kyllä jo ystäviksi, ja tunne on molemminpuoleinen. Tuntui ihan käsittämättömän hyvältä että niin nopeasti muodostui semmonen piiri keille voi avautua ja keiden kanssa voi pitää pyjamabileitä ja ketkä tykkää ja välittää, ja mä samoin niistä.

En oo koskaan ollut koulussa suosittu. Oon kai ollut ihan tykätty, mut en sitä ehdotonta kermaa. Jostain syystä täällä, mä ja mun kaverit ollaan ne "tunnetut" keistä kaikki tykkää. Ja tarkotan tota mahdollisimman epäitserakkaalla tavalla.

Nyt huomaa kuitenkin selkeesti että se honeymoon-vaihe on ohi. Se on musta toisaalta ihanaa, koska tarkottaa että tunnetaan paremmin ja lähemmin, ja ollaan rehellisiä toisillemme ja ihan omia itsejämme - ja silti ollaan ystäviä. Että voi sanoa jos joku painaa mieltä. Kaikki ei oo koko ajan halinalleja ja hattaraa, mutta se on enemmän todellista. Mä voin kuvitella että oon näiden ihmisten kanssa vielä pitkään.

Meitä on siis ollut semmonen about kymmenen hengen porukka, ja nyt yks niistä on käyttäytynyt vähän huonosti. Ollaan funtsittu sitä lähimpien kanssa jo vähän aikaa, ja sitten viime viikolla tuli pieni konfrontaatio jossa sanottiin tyypille että himmaa vähän. Nyt sitten tuntuu et se on vähän laitettu "paitsioon", mikä sen käytöksen pohjalta musta on ihan jees, mutta siitä huomaa että se yrittää parantaa. Ja nyt mietin sitten että ei oo oikein olla antamatta ihmiselle mahista parantaa vaan heti tuomita. Ollaan me vieläkin kavereita, ja ehkä mä ylireagoin, jotenkin on vaan ollut paha mieli tosta. Että miten pahalta se tuntuis jos ite olis siinä. Mut joo, ehkä mä ylianalysoin muutaman päivän perusteella, ja asiat menee omalla painollaan.

Toinen kaveri puolestaan on ite vetäytynyt meistä. Siis ei käy koulussa ja tyyppi jonka kaa ennen oli yhteyksissä koko ajan, ei enää ees vastaa viesteihin. Meidän piti huomenna mennä sen kaa keikalle, mutta se vaan ilmotti ettei varmaan pääse. ?? Oon ensinnäkin huolissani että mikä sitä vaivaa, koska se vaan eristää ittensä ihan täysin. Ja mun on myös ikävä sitä.

Mietin että onko vika mussa. Pitäiskö mun tehdä jotain erilaista, ajatella erilailla, halailla vaan kaikkia? Tää sitten taas kertoo siitä miten mä aina kuvittelen että koko maailmankaikkeus on vaan musta kiinni. Huoh.

Pointtina tässä kaikessa jaarittelussa ehkä se, että sitä aina jotenkin pelästyy ja ahdistuu (tai no mä ainakin) kun muistaa että ihmissuhteet on hankalia ja ne ei mee kuten saduissa. En oo ollut koulussa 10 vuoteen about, ja olin ihan unohtanut että miten se kuvio siellä toimii. Trallattelin vaan syksyllä että mahtavaa löytää heti tällanen porukka, ennen kuin muutamista paljastu aika inhottavia asioita, ja sitten sitä taas muistikin että ai niin.

Ja siis kun sanon että muutamista paljastui inhottavia asioita, niin tarkotan sitä. Että toivottavasti ette nyt saa musta sellasta käsitystä että poljen ihmisiä maanrakoon koska niillä on väärän väriset silmät.

Lopuks voisin vielä mainita meikäläisen, mut eri asiassa. Erityisesti ne (liian?) suuret odotukset ja paineet mitä mä itelleni laitan ton koulun suhteen. Pitäis olla ehdottomasti paras, ja paras arvosana A ei riitä jos se ei oo tarpeeks korkea A. Oon kerran aiemmin pillittänyt kun sain 84/100 pistettä, tänään sain 80/100 ja oli ihan nujerrettu fiilis. Tai siis kun tuntee ite että on tehnyt hommat niin hyvin kuin pystyy, ja sekään ei riitä. Että joku on aina parempi, ja se että mä teen parhaani ei riitä kuin johonkin keskiarvoon.
Oikeestihan toi A, pistemäärästä riippumatta, on hemmetin kova saavutus (älkää korjatko jos oon väärässä). Mun pitäis oikeesti vähän höllentää otetta itteeni kohtaan, koska muuten kehissä on burnout vol.5 ennen tokaa vuotta. Mutku mutku mutku... Ääni päässäni sanoo että pitäis jo olla alalla harkkarin hommissa hetken ja tyyliin joku luova johtaja ennen kuin valmistuu, koska kyllä mun jo pitäis osata. Kaverit sanoo samaa, että pitäis olla itelleen kiltempi, mutta kun en vaan osaa. Kiltin tytön syndrooma.

Että semmoset jutut harmittaa. Onneks sain avautua tänään siivoamisen lomassa kunnolla ex-kollegan kaa, sen ihkuimman, jota tulikin ihan kauhee ikävä heti. Sitten huomenna on tosiaan se Oh Landin keikka, jee, kiva mennä vaikka yksinkin (oikeestaan yksin keikoilla käyminen on äärimmäisen ihanaa), ja sitten toi yks Pude on muuttanut Lontooseen tänään ja nään sitä muutamilla. Perjantaina on kotibileet, eli joko tässä pääsee taas hyvään fiilikseen kiinni tai sitten shit hits the fan kunnolla.

Äääh. Ärsyttää tää valitus, kun mikään ei oikeestaan ees oo huonosti. Ehkä se on vaan se aika kuusta mikä pilkistelee nurkan takana ja tekee herkäksi, itkin tänään telkkaria kattoessa. No mut onhan Leijonankita ja Master Chef aika liikuttavia ohjelmia.

Tuitui ♥

tiistai 21. helmikuuta 2012

Parasta mitä voi ostaa 89 pencellä.

(Meinasin ekaks sanoo et lällää, huijasin! Mut tajusin etten huijannu kokonaan.
Aion nähkääs kyllä kertoa tuon suuren salaisuuden mitä otsikossa lupailen, ootte varmaan ihan jännässä siellä jo! Mutta aion myös livauttaa rivien(kuvien) väliin ärsyttää kitinää taas. Tai no osan asioista mitkä taas ärsyttää, yhelle asialle aattelin sitten ihan oman postauksen tehä.)

Mulla oli siis tossa hetken aikaa vähän nihkeä parin punnan päiväbudjetti. Sanon "oli" koska olen tehnyt bisnestä taas OP:n lainaosaston kanssa, eli nostanut jo toisen lainaerän tässä kuussa! Hyvä Sanna! Lainaks vaan kaikki mikä ei oo omaa.
Kävin tossa yks päivä Tescossa, ja aattelin että nyt tarvii soosia. Riisiä ja nuudeleita mulla on, mut pitää olla jotain niiden kaa koska muuten ne on tosi kuivia. Vaikka oonkin vähän drama queen aina välillä, niin en silti ehkä halua tukehtua kuivaan riisiin.

Ja kas! mitä löysinkään.





Chicken gravy granules. Eli tollasia kuivia hippusia joita laitetaan pari lusikallista kippaan ja sinne vähän keitettyä vettä, ja avot mikä kastike. Maistuu oikeasti hyvältä. Voi käyttää minkä vaan kanssa, esim. yllättäen rakkaani perunamuusin.





Niin kattelkaa nyt näitä kuvia. Eikö oo herkullista! On, ja riittoisaa. Kaverina kanaköntsät pakastealtaasta. (Nyt kun kuulostan ihan oikeutetusti paskalta ruoanlaittajalta, niin kerrottakoon että vihdoinkin eilen sain paistettua ihan oikean lätyn. Ilman että se hajosi. Kyse on pannuvalinnasta, ei kyvyttömyydestä. Eilenhän oli pannukakkupäivä. Namnam. Adios päivät joina tein lättysalaattia, nyt paistelenkin räiskäleitä!)



Kas, rändom-kuva löytyi kansiosta. Tässä demonstroin sitä miten lauantaisen siivouspäivän jäljiltä olin sotkenut itseni ja ihanan villatakkini kaikenmaailman Misteri Muskeleihin ja muihin syövyttäviin kemikaaleihin :( Likaisuus kannattaa.

Hei morjens. Oon tosiaan ihan selvispäin kirjottanut tän enkä missään happotripeissä.
Niin ja huomasittekin ehkä etten kitissytkään. Perunamuusi ansaitsee rauhallisen ja lempeän ympäristön.

keskiviikko 15. helmikuuta 2012

Normipäivä.

Aattelin jakaa kanssanne tämänpäiväiset tekemiseni, niin tiiätte vähän millaista arkea täällä elän.

6:00 Heräsin. Feisbuukkailin. Olin just menossa suihkuun kun kämppis kerkes sinne eka. Aaargh. Jos oon menossa kouluun aamulla, se menee yleensä samaan aikaan töihin, ja sit just kun oon menossa veskiin se paukkaa sinne ja viettää aikaa niin paljon etten ehi enää tehä mitään ennen kuin on aika painella bussiin. Välistä vituttaa.

9-12:00 Hengasin Quantitative Analysis -kurssin luennolla, seminaarissa ja IT-tunnilla. Totesin yhdessä välissä et "mä tajuan, mä tiesin ton". Käyttäydyin kavereiden kaa kuin mikäkin etupenkin häirikkö. Ihanaa kun me yritetään opettaa toisiamme vaikka kukaan ei tajuu mitään. Sitten IT-tunnilla ikkunasta häiki aurinko (kyllä!) ja mulla on ollut pää siitä asti kipee.

12 Mentiin lounaalle, mmm pitsaa, kannatti panostaa koska pitkä päivä, niin siis siihen meijän koulun lähipubiin. Rakastan sitä paikkaa.

14-15 Kirjastolla tekemässä huomiseen Internet and Business -seminaariin esitelmää. Herkuttelin comic sans -fontilla ja clip art -kuvilla. Ennen kuin kysytte että minkä helvetin takia noilla herkutteleva ees yrittää opiskella mainontaa, kerrottakoon että se oli läppä joka kuului presentaatioon. Kyllä mä tiiän mitä mä teen.

15-16 Säntäsin keskustan kampukselle työpaikkaneuvojan työ, ja hiottiin mun CV:itä vielä vähän. Matkalla metrossa juttelin mun kurssikaveripojan kanssa ja moikkasin alun perin sille ihan oma-alotteisesti.

16-17 Suoritin päivittäisen liikuntalenkin kävelemällä keskustakampukselta kotiin, meni ainakin puol tuntia. Kävin Tescossa järkevillä ostoksilla, päiväbudjetti on nyt siinä kolmen punnan paikkeilla (joojoo söin pitsan ja röökiä, mut kyllä mä tän handlaan, teen siitä vaikka excelin).

17-> Kokkasin jotain ihan uutta. Riisi-tonnikala-tomaatti -mössöä (ei siis pastaa eikä nuudelia!) joista erikoisen erityisen teki kastike: ostin Tescosta sellasia kastikemuruja mihin vaan heitetään vettä sekaan. Miten riittoisaa! Pari lusikallista muruja yhteen satsiin, maksoi 89 penceä, olen melkoisen etevä ekonominen kodin hengetär. (No kastiketta saattoi tulla vähän liikaa mutta kokeilu on opintojen äiti.)
Pesin myös pyykkiä ja tiskasin. Meillä yöpyy muutaman yön aiemmin täällä asunut kämppis, joka mulle on ihan tuntematon, ja juteltiin pitkään sen kanssa. Tykkäsin siitä heti, koska oon muutenkin aina tosi varaukseton uusia ihmisiä kohtaan.

Sitten tulikin aika surullisia uutisia Suomesta, vanhempi rakas sukulainen nukkui pois viime yönä. Tirautin pari kyyneltä ja yritän olla ajattelematta asiaa. Meinasin tehdä ensin jonkun henkevän kuolema-postauksen, mutta ehkä säästelen sitä paskemman itkupäivän varalle.

Mites teijän päivä meni?

(Okei okei; tää oli itse asiassa poikkeuksellinen päivä. Normaalisti mä en tee ainakaan kuutta näistä jutuista? Kuka arvaa mitä? Voitat Sannatuntija-tittelin ja lentopusun.)

tiistai 14. helmikuuta 2012

Sanna sydän ystävät.

Ihanaa Ystävänpäivää murut ♥ Olisipa ihanaa olla teidän kanssa tänään (ja no oikeastaan joka päivä).

Täällä tää päivä on vaan jotain romanttinen rakkaus -hössötystä, musta on ihanaa että Suomessa ja mulle se on nimenomaan ystävien päivä. Ystävät on parasta.

maanantai 13. helmikuuta 2012

Erilainen viikonloppu: sunnuntai.



(Erilaisen viikonlopun lauantai-postaus on alapuolella.)



Sunnuntaina herättiin kämppisten kaa aikaisin, suuntana edellisillasta asti haaveiltu The Breakfast Club. Hei mikä on ihanampaa kuin kunnon sunnuntaibreku? Tää paikka oli ihan täynnä jo puol kymmeneltä, ja kun lähdettiin, sinne oli kiva jono. Näitä on muutama ympäri Lontoota (oltiin tossa läheisessä Islingtonin syöttölässä), ja oli kyllä tosi hyvää. Paikka oli just semmonen ihanan artsu, ainoa vaan et seinällä komeili nimikkoleffan juliste ja siellä iki-inhokkini Molly Ringwald.


(Totta, tämä on Kylie eli lapsuuteni Kylli-täti ja hänhän siis ei ole ällö-Molly vaan aivan ihana.)

Herkuttelin satsilla jossa oli pannaria, munakasta, vegemakkara, sieni (kyllä, yksi sieni) ja perunoita. Namnam!



Tykkäsin paikasta kovasti, siellä oli vaan tosi meluista ja hässäkkä oli aamuvarhain vähän liikaa. Ens kerralla suunnitelmissa vieressä oleva itävaltalaispaikka!



Siitä suuntasin VIHDOINKIN Imperial War Museumiin, jossa on pitänyt käydä syyskuusta asti. Toikin museo oli ilmainen (paitti vaihtuvaan näyttelyyn maksoi sisään, ois kiinnostanut, sotavalokuvia, mutta ottaen huomioon miten hajalla olin loppuvaiheessa vierailua niin tosi hyvä etten mennyt).



Hervottoman kokosia nää paikalliset oravat. Ja rakasta Berliiniä oli myös paikalla pala!





Viis kerrosta sotaa! Tykkään. No en tietenkään tykkää, mutta kiinnostaa. Ala-aula oli täynnä erilaisia lentokoneita ja tykkejä ja panssarivaunuja. Ei hirveesti pelota noi leluilta näyttävät lentokoneet, mutta toi ilmaohjus mitä esimerkiksi Lontooseen tokan maailmansodan aikana pudotettiin roppakaupalla, niin en kyllä haluis tollasta lähistölleni.





Holokausti-näyttelyssä kävin kans. En käsitä ihmisiä, toi oli muutenkin päällimmäinen tunne kun tulin pois museosta, tuntien etten ehkä enää ikinä hymyile. Mikä helvetti ihmistä vaivaa? Miksei me opita mitään? Kuka teki susta jumalan ja antoi valtuudet päättää muiden elämästä?



Mua siis kiinnostaa tosi tosi paljon sodat, etenkin toi WWII, ja politiikka muutenkin. Hain Helsingin valtiotieteelliseen ehkä kolme kertaa lukemaan poliittista historiaa. Nyt kun tuolla museossa kävi nyyhkimässä niin toivottavasti muistaa taas hetken että mikä on tärkeää, mistä kannattaa kitistä (no unohdin aika nopeasti ja valitin ihan idioottimaisen vähäpätöisistä asioista). Aattelin myös taas yrittää löytää sitä ajattelevaa ihmisrakastaja-Sannaa.

Äääh nyt tuntuu taas hölmöltä kertoa että tuolta museosta menin ihastuttavaan The Sun -pubiin moikkaamaan ihania Suomi-tyttöjä Katria, Siiriä ja Iidaa. Mut kerron kuitenkin koska se oli tosi kivaa, ja me tehään sitä hävettävän vähän. Noi tytöt siis aloitti mun kaa samassa koulussa, eri linjalla, syksyllä, ja aina välillä vaihdetaan kuulumiset mitkä lähinnä käsittelee mm. syöpää, poikia ja sitä miten brittinuoriso on aika kauheeta.

Laitan tähän loppuun tän kauheen jutun, mikä ahdisti mua eniten, niin ei tarvi lukea jos ei tunnu siltä, mut haluun kertoo tän:

Ihan kaikista hirvein asia tossa museossa oli yks video, mitä ne näytti Vietnamin sota -osastolla. Tiiättekö sen kuvan missä ne lapset on just saaneet napalmia niskaan ja juoksee alasti karkuun? (se kuva tulee tosta linkistä et ihan ehottomasti suosittelen ettet klikkaa) Mä näin sen kuvan joskus pienenä enkä unohda sitä koskaan. En myöskään unohda tota videota minkä tapauksesta näin, ihan pahaa-aavistamattomana aloin kattomaan jotain pätkää museossa ja siinä se oli, koko tapaus videolla, Jenkkien kansallislaulun soidessa taustalla.

sunnuntai 12. helmikuuta 2012

Erilainen viikonloppu: lauantai.

Olipa ihanan erilainen ja aktiivinen viikonloppu. Oon notkunut museoissa ja viettänyt aikaa mun kämppisten kanssa ja juoruillut Suomi-tyttöjen kanssa ja syönyt hyvin ja tuntenut eläväni Lontoossa. Siis siinä Lontoossa joka on muutakin kuin koti ja koulu ja lähikaupan £9 bisselava-tarjoukset.



Lauantaina käytiin kämppisten kanssa Tate Modernissa, jossa en oo aiemmin käynytkään. Mentiin sinne illansuussa, se on auki ainakin lauantaisin klo 22 asti. Sisäänpääsy ilmainen paitti erikoisnäyttelyihin (vaihtuvat), ja tällä kertaa semmonen meillä olikin suuntana: Yayoi Kusama. Mun kämppis myi tän mulle kutsumalla tota "crazy Japanese lady", ja se kyl tuntui ihan osuvalta luonnehdinnalta.



Jumituttiin ravintolaan sen verran pitkäks aikaa, että ei ihan ehitty näkee koko tota näyttelyä, mutta onneks muualle museoon pääsee ilmaseks - ehottomasti kulttuuririento-listallani! En hirveesti ymmärrä taiteesta, siis en osaa keskustella siitä ollenkaan järkevästi, mutta sanotaan nyt niin että toi näyttely oli tosi mielenkiintoinen. Kivointa musta oli peilisali missä oli jouluvaloja (niin näättekö nyt miten appreciative oon korkeakulttuurin suhteen).



Taiteesta en ymmärrä mut ruuasta kyllä. Taten ravintola ylimmässä kerroksessa oli ihan ta-ju-ton. Ne maisemat! Ikkunasta näkyi pimeä Lontoo Thamesin yllä, ja valaistu St.Paulin katedraali. Ruoka oli kans ihan räjäyttävää. Söin ekaa kertaa ikinä tart tatinia joka paukkas saman tien lempparijälkkärien listalle. Tyyrishän toi rafla on, mut kerrankos sitä sivistelee. Kämppiksella on vielä jäsenkortti tonne museoon, niin saatiin ilmaset skumppalasilliset. Japani-teemaan soveltuen nautittiin myös sake-vihreä tee-inkivääricocktailit. Vähän kuin ois syönyt soseutetun sushi-lounaan.



Southbank on ihanaa aluetta, ja matka metrolta museolle oli kiva. Mukulakivikaduilla käpötellessä tuntui ihan että kohta kun kääntyy oikealle niin onkin hevoskärryjen vilinässä 1600-luvun Lontoossa (no okei siellä kulman takana olikin sit aina vaan joku Starbucks). Näyttelyn jälkeen käytiin vielä sivistyneiden lontoolaisten tavoin cocktaileilla Skylonissa. Vähän oli orpo olo rikkitalsituissa consseissa ja villatakissa: toi oli kans sellanen näköalabaari Southbankilla, Royal Festival Hallissa. Cocktailit oli mielettömän hyviä, yks maksoi £11.50 niin yheksi se sitten jäi. Meinasin oksentaa ilmaiset pöytään heti tuodut pähkinät kun jouduin kattelemaan kahta nuoleskelevaa pariskuntaa. Hei hyi helvetti, miks ei voi jäädä kotiin esileikkimään? Miks pitää saartaa mut oikealta ja vasemmalta? Jos meluisassa baarissa kuulee kun toiset vaihtaa sylkeä niin vika ei voi olla mussa eikä äänentoistossa.

lauantai 11. helmikuuta 2012

Pursuit of happiness.

(Yäk, päätin jo ikuisuus sitten etten käytä biisien nimiä joka postauksen otsikkona, koska musta se on ärsyttävää, mut nyt en keksinyt mitään niin nyt musta on sit tullut taas enempi sellanen sanojeni syöjä. Eilen hyvällä janolla meni kolme kuivaa omppusiideriä vaikka aina oon ollut makeiden kannalla, enkä oo ymmärtänyt miten kukaan voi tykätä jostain kuivasta. No nyt tiiän.)

Urheana lievää tutinaa uhmaten kävin äsken kaupassa hakemassa pitsaa ja suklaata (nam). Näin matkalla Starbucksin, mutta kerrankin joku järki toimi ja totesin ettei siihen oo varaa. Hirvee kahvihimotus kuitenkin jäi päälle, ja tein kotona sitten Köyhän Sannan tähtikolikko-kahvin:

1. tee kahvi
2. lörttää sinne kinuskikastiketta (tai mistä kastikkeesta sitten tykkääkin)
3. lisää maito (ei tarvi lisätä jos ei tykkää)

Avot, olikin herkkua! Parempaa varmaan tulis jos lämmittäis tai ihan jopa höyryttäis maidon, mut en jaksanut (eli en osaa).

Sitten tein tuunattua sienipitsaa. Laitoin sienipakastepizzan siis uuniin ja kun se oli valmista, ripottelin päälle vuohenjuustoa. Enkö oo etevä? Kuulen jo miten Michelin-tähtimiehet kolkuttelee ovella.

Eilen juhlittiin kaverin synttäreitä ekaks yliopiston viereisessä pubissa, siinä meidän kantapaikassa. Oli tosi kivaa, meidän kurssijohtaja-opekin oli mukana ja kaateli meille Romaniasta tuotua itsetehtyä viinaa. Kaveri oli kätevä ja otti sen valtavan pullon sitten meille vielä metrojuomisiks mukaan. Huoh, ihme et oli vaan lievä tutina tänään! Kehiteltiin bisnesideoita kavereiden kanssa, toivottavasti ne lähtee oikeesti käyntiin eikä jää vaan sellaseks känni-ideoinniks.

Sieltä jatkettiin, en tiiä minkä helvetin takia, varmaan synttäripojan toiveesta, Leicester Squarelle johonkin hirveeseen yökerhoon. Mä en kyllä oo yhtään yökerho-ihminen, ellei se oo semmonen sopivan nuhjunen mikä soittaa vanhoja discohittejä ja uusia mainstream-rallatuksia (moi rakas Ladymoon). Pubit ja baarit missä voi jutella ilman huutamista, ottaa muutaman ilman konkurssivaaraa ja kuunnella vielä hyvää musaa, niissä mä viihdyn.

No tää paikka (ja voisin veikata et ne kaikki on ihan tasan just samanlaisia) oli sellanen missä soi joku ihme house ja dubstep vai mitä se nyt on. Muovinen pullobisse (sellanen pieni) maksoi viis puntaa. Sisään makso kympin. Ne vei sun vesipullon, ja sitten sinne mentiin metallipaljastimien läpi. En kyllä tiiä et mikä funktio niillä oli, kaikki ihmiset piippas eikä ne mitää ettinyt sen kummemmin. Silmissä vilisi väärennetyillä papereilla sisään päässeet pissikset, vesiraja vaan vilkkui kun ne tepasteli minihameissa ja sukkanauhoissa. Uaaaah. Lähin Mäkkäriin. Röökille kun kaveri tuli saattamaan niin piti ostaa punnan ranneke et pääsee takas röökialueelta, ei voi poistua muualle. Huhhei.

Lontoossa käsittääkseni (ei siis ihan oo mun skene) noi yökerhot ja klubit on just tollasia, ihme että pääs ees farkuissa ja Converseissa sisään sinne. Raha ja ulkonäkö rulaa, ja pääasia on näyttäytyminen. Musta ei vaan oo siihen et kiskois jonkun minihameen päälle ja lähtis sinne veivaamaan. Mut tietää ainakin et ihan turha lähteä johonki Sohoon notkumaan kun se lähipubi koululla kuitenkin on kahteen asti viikonloppusin auki :D

Lähetään kohta kämppisten kaa jonneki peliluolaan missä on törmäilyautoja, mikäli oikein käsitin. Jännää.

Ihanaa viikonloppua murut ♥

torstai 9. helmikuuta 2012

Random fun.

Asioita jotka on saaneet mut hymyilemään viime päivinä:



Spitalfieldsin markkinoilta hankitut täydelliset sisustustarrat, £8 kipale. Eli toi sydän + tyttö oli kimpassa, ja noi tiput.



Paljas seinätila on mulle kauhistus, ja oon ettinyt kauan jotain tosikivaa mitä laittaa sängyn vierusseinille. Noiden laittaminen oli suht helppoa sitten kun ymmärsi vihdoinkin moneen kertaan luetut ohjeet, ja handlasi tekniikan.



Hyvä ruoka. Syöminen on kivaa (röh). Juusto ja makea on yhdistelmänä aika tajuton herkku. Näissä tein niin että paahdoin leipää, laitoin vähän klementiinimarmeladia ja vadelmahilloa (siis erikseen - suosittelen sitä marmeladia kyllä) ja kauheet köntsät brietä päälle. Namnam!



Se fiilis kun kaverin kanssa bongaa Puma-katukyltin yhtä aikaa ja molemmat tietää ilman sanoja että on pakko saada kuva. Se fiilis kun voi räkättää seuraavana päivänä niille 15 epäonnistuneelle kuvalle ja lykätä ne Facebookkiin omaksi kansioksi jonka voi nimetä vaikkapa "It's hard."



Samaisen kaverin kanssa bongattu tärähtäneet pöllöt -kuva (kui hiano!), ja on sanomattakin selvää että tossa on me radalla.



Etupihalle jonkun tyhmän naapurin (pitäkää roskanne joita normaaliroskismiehet ei nouda!) jättämä joulukuusi (mä rakastan joulukuusia), ja etenkin siinä roikkuva koriste. Käyn ehkä ottamassa sen omaan talteen, jos vaikka mullakin ois taas joskus oma kuusi. Jätin muovisen, kauan halutun ja suuresti rakastetun minimuovikuusen Suomeen koska en jaksanut enää kuunnella "ystävien" julmaa pilkkaa suunnitelmasta raahata se tänne.

keskiviikko 8. helmikuuta 2012

THE SOUNDS!!!

Mä rakastan The Soundsia. The Soundseja? No sitä bändiä minkä nimi on The Sounds.

Lauantaina nähtiin ne taas livenä, ja oli taas ihan parasta. Matkalla juotiin matkakaljaa ja keikalla keikkakaljaa. Iltaan kuului myös lumisotaa ja lumienkeleitä ja Aussie-baarissa käyntiä. Taisin vähän myös "tanssia".

Alkuasetelma kotiovella teki turhiksi suuren aiemmin suoritetun Primark: Mission sailor ballerinasin:



The Soundsin lämppärinä oli The Limousines, mikä kuulosti Spotifyssä ihan paskalta (viimeisin albumi vuodelta 2009) mut sitten livenä ne oli ihan tosi hyviä.



Ja The Sounds. Maja on ihana, mutta kerrankin oltiin tarpeeks lähellä että päästiin arvostamaan tuota kitaristi/basistijamppaa (totta - vaikka rakastankin musiikkia, ero kitaristin ja basistin välillä on mulle käsittämätön) ja etenkin sen noita olkavarsia. Härlig.





Kuultiin kaikki lemppareimmat biisit ja oli ihan parasta.







(Parhaimmat kuvat ei oo mun ottamia vaan Jenni-murun, etten nyt turhaan sitten saa kehuja taidoista joita ei ole.)

tiistai 7. helmikuuta 2012

One Thursday in Camden.

Torstaina hain vieras-murun Gatwickiltä ja suunnattiin Camdenin kivoimpaan pubiin (*puolueellinen mielipide) Wheelbarrow'hin. Tarkoituksena oli yhdistää Sannan Suomi- ja Lontoo -ystävykset, ja samalla kuunnella hyvää musakkia ilmaiseksi.

Crash Islandin oon nähnyt kerran aiemminkin, se oli niiden toka keikka ikinä, ja kyllä vaan kuulosti vielä paremmalta kuin ekalla kerralla!



Niiden jälkeen esiintyi Private Life (mikä oli musta tosi hauskaa koska ne oli ihan erilaisia kuin se suomalainen melkein-kaima-bändi). Muru väitti että laulaja oli tosi kuuma, musta ei koska sillä oli viikset, mut sitten kun pääsin yli viiksi-ennakkoluuloista ja näin miehen niiden takana, niin olin samaa mieltä. En nyt löytänyt tolle bändille linkkiä, näköjään saman nimisiä bändejä on ainakin Melbournessa mut se siis ei ollut se. Ihan hyvältä toi aussibändikin kyllä kuulosti :D



(Tossa pubissa kun aiemmin kävin niin rakastuin palavasti baarimikkoon, epärakastuin seuraavalla kerralla, ja nyt kun käytiin niin se oli leikannut tukan eli peloista huolimatta en rakastunut palavasti uudelleen. Parin kaljan jälkeen tosin taisin jälleen-ihastua, mutta siis en käyttänyt r-sanaa.)

Siitä jatkettiin takas kotikonnuille The Lexingtoniin, jossa oli tosi söpöjä poikia. Oltiin ihan kamalia ja katteltiin vaan niitä. Sellasta tää mun superficial -elämä on (anteeks taas tosta enkusta, en keksinyt tota samaa sanaa suomeks ja nettikääntäjä ei toiminut). Mäkkärin kautta luonnollisesti kotiin - ei kannata muuten maistaa niitä Big Tasty -hampurilaisia. Oli too big eikä ollenkaan tasty.

maanantai 6. helmikuuta 2012

Eroahdistus.

(Voisko joku muuten alkaa maksaa mulle palkkaa kaikista viesteistä ja meileistä mihin vastaan, ja kotitöistä ja yleisesti vaan kaikesta järkkäilystä ton koulun suhteen?)

Byäääh. Tässäpä teille ärsyttävä vinkumis-teinivalituspostaus! (Fear not, aattelin ajastaa kivempia juttuja loppuviikoks, ehkäpä yhden joka päivälle.)

Muru Suomesta oli vierailemassa monta päivää täällä, ja sitten se lähti tänään ja oon ihan sadface = :( Ois kauheesti valitettavaa ja analysoitavaa ja mun huoneessa ei ole ketään kuuntelemassa.

Muutenkin ihan outo olo. Semmonen vainoharhanen ja ylianalysoiva ja jotenkin ihan todellisuudesta irtaantunut. Näköjään tällanen fiilis tulee aina kun tuun Suomesta tai sitten joku vieras lähtee. Mälsä päivä.

Lisää mälsyyttä päivään toi koulu, joka alkoi taas tänään. Mulla oli joku ihan liian bisnes-painotteinen kurssi, enkä tuntenut sieltä ketään. Tulee varmaan jännää tehä sitten sitä ryhmätyötä mikä pitää vielä videoidakin.

Muutenkin mun lukkari näyttää ihan erilaiselta kuin mun kavereiden. Kiva sitten ku ei nää niitä ja ne unohtaa mut ja oon sit loppuvuodet ihan yksin jossain nurkassa ja mietin et montako päivää putkeen viittii postata blogiin vinkumisvalituksia.

Aamu muutenkin alkoi kivasti kun Facebookkiin oli postitettu joku antiikin Kreikan hieroglyfi. Eikun siis pelätyn ja kauhulla odotetun pakollisen matikkakurssin eka monisteläpyskä. Hyi vittu.