Juhannusjuhannusjuhannus.

(Varoitus: Tekstin kirjoittajana näytti toimivan Angsti-Sanna 15-vee.)

Jeeee! Keskikesän juhla! Mittumaari (sana kiellettävä)! Kokko! Grillataan! Kavereita! Joku idyllinen järvi! Ja kylmiä juomatölkkejä! Jumalauta nyt on juhannus!

VOI ELÄMÄ. Pakko ehkä laittaa kaikki ärsyttävät juhannuksen viettäjät piiloon tuolla sosiaalisessa mediassa, tai siis anteeksi somessa (sana kiellettävä). Oon niin järkyttävän kateellinen ja surumielinen noita ihanien, ikävöityjen ihmisten kesäkuvia katellessani että.

Niin ai se mun juhannus? Just kuuntelen kun sade hakkaa ikkunaa, kohta pitäis imuroida, sitten pesen hiukset. Töistä peruttiin vuorot eiliselle, tänäiselle ja huomiselle, ja tuntuu että tuun ihan mökkihöperöks. Oon pahalla tuulella koska näköjään ollaan taas siinä pisteessä et mun sosiaalisen elämän tapahtumapaikka on duuni. Musta on ihan pepusta etten voi olla töissä. Oon vaan kattonut laatuviihdettä (Undercover Boss joka aina itkettää, sit kuuman Phil Spencerin asunto-ohjelma, iltapäivällä Engaged and Underage joka on mun uus lemppari, ja sitte illalla vähän ihanminkävaanmaan Next Top Modelia). Onneks mulla ei oo luottokorttia tai tuhlaisin mun kaikki sosiaaliavustukset ostosteeveeheen samalla ku raavin milloin mitäkin ruumiinosaa sohvalla täällä mun council estatessa. Silittelen mun kymmentä kissaa ja ootan et häirikköteinilapseni palaa huppu märkänä tuolta jostain. Aaaah mökkihöperyys.

Tekis ihan hirveesti mieli vetää perseet olalle, näin suoraan sanottuna. Kämppiksellä on huomenna synttäribileet, 90's-teemalla (en malta oottaa!) ja kävin eilen hakee harvinaisen pienen määrän (rahatilanteen, ei järkevyyden takia) ilojuomaa ja nyt ne huutelee mun nimeä. En oo juonut pitkään aikaan, ja tiiättekö nyt on sellanen olo et tekis mieli vaan olla aika tuiterissa. Onneks ens viikolla alkaa se Glastonbury, siellä kai sitten voi olla ihan heikunkeikun. Mut sinnekin on aikaaaaaa...

Mieli tekis myös avautua lisää tosta saamarin somesta ja siitä miten ahdistavaa kaikkien postailemat harjoittelukuvat on, ja etenkin miten tajuttoman ahdistavaa mun opettajan jatkuvasti postailemat painostuspostit on. Pitäis olla työharjottelussa! Verkostoitua! Tehdä kandityöehdotus! Verkostoitua! OLE HILJAA JO.

Äh. Onneks mulla on tää julkinen blogi ni voin tänne aina dumpata kaikki ajatukset joita kenenkään ei pitäis ikinä kuulla, mikäli haluan et joku vielä joskus tykkää musta tai jopa ottais mut vakavasti.

Ja sillä uhallakin et tää kuulostaa katkeralta sarkasmilta niin toivon oikeesti että teillä on tosi kiva ja aurinkoinen ja ihana juhannus rakkaassa seurassa :)

Mikä päivä!

Eikö oo jännittävää vaihtelua! Pariviikkoisen ajastetun maratonpostauksen sijaan saatte tällasen reaaliaikasen pikafiilispurkauksen! Ilman kuvia! Siellä ollaan nyt ihan varmaan jännän äärellä!

No mutta joo. Vittu mikä päivä. Nää keskiviikot on muutenkin aikamoisia kun on 10-16 koulua ilman yhtään taukoa, ei ehi syyä eikä tankata kahvia. Molemmat puoliskot päivästä on vielä vaativien (mutta usein antoisien) opettajien kanssa, eli pitää pinnistellä ihan älynsä ja kestävyytensä rajoilla ja tsempata koko ajan. Tää iltapäivän ope on melkosen tuima täti, mulla meni ehkä koko syksy (ja edelleen aina sen tuntien jälkeen epäilen) päästä siihen sisälle ja sen hyviin kirjoihin. Se pitää tiukkaa kuria, mikä tossa eläintarhassa on kyl hemmetin hyvä, on pelottavan fiksu ja siviilissä kiva ja hauska. Mut auta armias kun se tykittää sulle palautetta... Siinä tulee äitii ikävä.

Ja meillä on toi iltapäivän kurssi sellasten räkäapinoiden kanssa et huh. Se opekaan ei voi sietää niitä. Tiiätte tyypin: noin 15-vuotias henkisesti, teini-iän angsti jäänyt päälle, pitää hoviaan siellä takapulpetissa, ei omaa minkäänlaista kunnioitusta ketään kohtaan, häirittee opetusta koko ajan... No tää tiukkisope sitten tunnilla pariin kertaan komensi näitä ämmiä, kunnes näiden jo valmiiks ärsyttävä johtaja päätti et mikäs sen parempi hetki kovistella kuin iso luentosali missä voi sitten vittuilla takas opettajalle.

Siis miten henkisesti rankkaa kuunnella sivusta tollasta! Tuntuu et posket kuumottaa vieläkin. Se myötähäpeän määrä! Ja tää touhu jatkui vielä seminaarissa. Tavallaan oon open puolella koska se ihan oikeista syistä kovisteli näitä tyyppejä, toisaalta sen tyyli sanoa asiat vois välillä olla vähän vähemmän, no, rehellisempi.

Ehkä se on joku lapsuuden periytyvä trauma että en vaan kestä riiteleviä ihmisiä. Oon ite myös melkosen huono riitelemään, harvoin sanon suoraan jos joku ärsyttää - en vaan osaa käsitellä kielteisiä tunteita muiden kanssa. Paitti nyt ehkä pikkuhiljaa oon alkanut oppimaan. Ei, en oo niitä ihmisiä joiden mielestä mitä vaan voi paukauttaa päin naamaa koska "hei, tää on vaan mun rehellinen mielipide, oma vika jos et osaa ottaa sitä vastaan" mutta oon tosi ylpee itestäni siinä että nykyisin oon välillä kykeneväinen puolustamaan itteeni. Tänään oli ihan tyhmä juttu aamusta yhen kaverin kanssa, joka on sellasesta kulttuurista et siellähän tunteet näytetään. Joku ihan hölmö ja viaton sananvaihto oli, ja sit kärvistelin vähän aikaa kunnes sanoin jotain itteeni puolustaakseni, ja sit käsiteltiin asia - tai no päälipuolisesti, koska sovittiin sit viel illalla puhelimessa paremmin. Mut jotenkin tuntu tosi hyvältä etten vaa jättäny sitä noteeraamatta koska musta noi tilanteet tuntuu niin pahoilta ja ahistavilta, vaan uskalsin sitte sanoa vastaan.

Niin että siks mua ahistaa tollaset tilanteet ylipäätään missä ihmiset tappelee. Ja toi kärhämä (hyvin liioiteltu kuvaus) kaverin kanssa oli kans tylsä alku päivälle.

No mutta sitten! (No mutta sitten Sanna opetteli vihdoin käyttämään muitakin ilmaisuja kuin "no mutta".) Meillä on koulussa kaikenmoisia karseita muutoksia käynnissä, ollut ja tulee olemaan eikä aina oo ihan epästressaavaa olla tuolla. Tänään oli tapaaminen Deputy Deanin (en ees yritä kääntää, suht iso kiho) ja meidän oppilaskunnan edustajien kanssa. Sekin meni taas semmoseks ihmeen terapiaistunnoks että kaikki aikuiset ihmiset unohtaa vastapuolen auktoriteetin ja tilannetajun ja kaiken, ja tilittää menneistä yksittäisistä tapauksista. Miten ahdistavaa. Ja taas täynnä myötähäpeää, ja se koko tilanne oli vaan jotenkin aivan karmea. Onneks muut käyttäyty niin huonosti ni sitte meidän kurssilaiset näytti paremmilta ja fiksummilta ja saatiin ne pari tavotetta täyteen, mitä meillä tohon tapaamiseen oli :D

Huh. Miten on nyt jotenkin niin hirveen hankalaa tää suomi. Montakohan englismiä/finglismiä/anglismia sain tähänkin tungettua?

Mutta eikös sitä niin sanota että all's well that ends well! Mun yks lempparilempparibändejä, CSS, tulee Lontooseen keikalle toukokuussa! Ja samaan aikaan tulee tietty yks rakkaimpia muruja ketä bändistä myös tykkää! Aaaah!

Mitäs sinne?

Kas näin muuttaa Sanna!

Terveisiä menneisyydestä. Ainakin tuntuu että tasan vuos sitten tein tätä samaa hommaa: pakkasin epätoivoisena, mietin että mistä helvetistä tätä tavaraa oikein tulee ja stressasin. En myöskään tiennyt että missä asun kohta, mitä elämässä tapahtuu. Eläköön suuri epävarmuus!
Samoissa merkeissä eletään nyt jälleen.

Lulu tossa kyselikin et miks en postaa useemmin. Pakko sanoa et nyt tää kesä on ollut sen verran paska että kaikki se pieni energia mitä multa löytyy, menee siihen et ees yritän ettiä kotia ja herätä aamuisin ja mennä töihin.

Enivei, nyt on suurin osa kamoista pakattu. Pitäis tänään viedä Annelle säilöön niin monta pakaasia kuin jaksan kantaa (muutan metrolla, jeee, ja mulla on varaa tehä vaan yks reissu). Sit osan saan jättää tänne nykyiseen kämppään kun noi kaikki ei kuulemma muuta vielä ennen kuin tuun Suomesta elokuun eka päivä.

Meen huomenna kattomaan yhtä kämppää ja tiistaina toista. Pitäkää murut peukkuja, niitä tarvitaan! Lähen tosiaan Suomeen JEEEEEE keskiviikkona aikaisin ja oon siellä kolme viikkoa. En varmaan hirveesti päivittele sillä aikaa, ja koska tulevaisuus on ihan auki niin en tiiä koska mulla mahtaa olla joku laajakaista kodissa. Tai no etenkin että koska mulla on koti. Yritän luvata tehä asuntohaku-postauksen sitten kun saan huokasta helpotuksesta ja kirjottaa sitä uudesta kotikolosta :)

Onneks jotain hyvääkin: oon nyt nauttinut tosta meijän blenderistä niin kauan kuin vielä voin. Mansikoita, jugurttia ja kilo tai kaks sokeria. Toimii.

Ihanaa viikonloppua! Jos joku sattuu olemaan lihaksineen Angelin suunnalla ja kiinnostaa omakustanteinen matka Tottenham Haleen kassien kantopuuhissa, ilmottautukaa heti.

Toi oon muuten minä. Aloin funtsailee et onkohan täällä ees hirveesti kuvii musta. Tästä kuvasta voidaan miettiä et kannattaako etarin antaa ylikasvaa ja montako kaljaa pitää juoda et näyttää ihmiseltä.

Kun mikään ei riitä (eli Sannan eka yliopistovuosi).

Nyt se on sitten hoidettu, eka yliopistovuosi meinaan. Sanotaanko että voiton kautta vaikeuksiin? Olo on tällä hetkellä elämässä muutenkin pelokas, ahdistunut, stressaantunut, eksynyt, sanoisinko lähes toivoton ja itkuinen.

Ja siis muistakin syistä kuin että toi Euro 2012 meni ihan vituiks. Elämä ois varmasti ees piirun verran iisimpää jos ei tykkäis jalkapallosta.

Saatiin siis tänään kevätlukukauden tulokset. Täällä menee siis niin, että maksimipisteet on 100. A on paras, sen saa 70 pisteellä. B on 60-69 pojoa. Meinasin ekaks sanoa että C on 50-59 pistettä mutta en ookkaan ihan varma - 40 pistettä tarvii siis että pääsee läpi, D on feilaus (eli 39 tai alle pistettä) niin oiskohan toi C sitten 40-59 pistettä? En hallitse aakkosia. Katri tosin onneks hallitsee, ja korjataan että
A = 70-100, B = 60-69, C = 50-59, D = 42-49, E = 40-42 ja F(ail)= alle 40. (Kiitos Gaytri <3) Tässä on kaikista tän lukukauden kurssitehtävistä saadut arvosanat:

Syksyllä mulla oli neljän kurssin linja AAAB mikä oli aika ahdistavaa. Halusin neljä A:ta ja aattelin, kun syksyn kurssit oli niin helppoja, että jos ei tule nyt niin ei sitten koskaan. Nyt keväällä oli tilastomatikkaa ja muuta, että en oikeestaan ees aatellut että se kaunis unelmarivi ois mahdollinen.

Nyt siis keväällä sama homma, AAAB. Nää on ne kurssiarvosanat:

(Sori toi kuvien pienuus ja huono laatu! Sellasta se on screen capin kanssa. Klikkaamalla pitäis isontua.)

Vitut. Sain B:n siitä yhdestä kurssista mistä aattelin että varma A napsahtaa. Mä sain mun esseestä 55% eli ihan järkyttävä tulos, mä en tajua mitä helvettiä on tapahtunut koska musta se oli tosi hyvä essee. Enkä mä oo tottunut tollasiin tuloksiin etenkään jos kirjotan mun lempiaiheesta eli median vaikutuksesta lapsiin. Laitoin meiliä opettajalle et mitä tapahtui, toivottavasti se vastaa pian.

Oon oikeasti tosi masentunut. Ja JOOJOO tiedän että on maailman hölmöintä miettiä vaan sitä yhtä asiaa mikä meni vikaan eikä vaikka hehkuttaa sitä että se helkkarin matikka tuli tosiaan läpästyä kahdella A:lla sekä kokeesta että raportista. Varmasti huomenna on parempi fiilis mut tänään tällasta.

Tiedän ihan oikeasti että noi on hyvät tulokset, kyllä. Mutta ne ei oo ne tulokset mitä mä halusin ja odotin iteltäni. En mä nyt ajattele että kaikkien pitää olla täyden kympin oppilaita, oon tosi ilonen monien mun kavereiden puolesta kun ne sai sellasia tuloksia mitä ite halus. Mutta se että mulla on tollaset tulokset ja MÄ oon niihin pettynyt ei auta sillä että muut kertoo miten ne ei ees vaivaudu menemään kokeisiin, että mä stressaan liikaa.

Totta helvetissä stressaan. Tää on mun koulu ja mun opiskelu ja mun menestys. Mä oletan että mä, suht fiksuna likkana ja tän alan töitäkin tehneenä, pystysin parempaan. Oon todella pettynyt itteeni. Ja siitähän elämässä on kysymys, ei siitä millasena muut sua pitää tai onko ne suhun tyytyväisiä vaan ihan tasan siitä et kelpaatko itelles. Mä tällä hetkellä en kelpaa.

Nää ekan vuoden tulokset siis ei muuten edes vaikuta loppuarvosanaan sitten kun valmistuu. Kiva. En mä tällasta rivistöä pysty pitämään varmaan yllä sitten kun tosta koulusta tulee oikeasti vaativaa. Seuraavina vuosina tulee enemmän ryhmätöitä ja anteeks vaan, ne on ihan perseestä, enkä mä halua tehdä niitä idioottien kanssa. Että vituiks tää kuitenkin menee. Met ei kuitenkaan oo mikään luksuskoulu, eli jos mä sieltä valmistun ilman että saan sitä firstiä eli parasta arvosanaa niin morjens. Mulla ei oo mitään tulevaisuutta.

Ahdistaa muutenkin ihan helvetisti toi syksy. Mun on pakko tehä tota duunia että pärjään rahallisesti, ja vaikka työkokemusta tolta alalta on, niin aiemmin kun sitä duuni haki niin tuntui et ei sillä ees oo mitään väliä. Ei tullut kutsuja haastatteluihin, ei ees vastauksia, että mietin tässä onko mulla mahollista (rahallisesti sekä siltä kantilta et kelpaanko mihinkään) tehä yhtä tai muutamaa työharjottelua täällä sitten. Vitun tulevaisuus.

Aattelin, haaveilin, toivoin tänne tullessa että joo joo, kiva koulu ja uusia kavereita ja sitten etenen ihmetähden lailla mainontamaailmassa ja tapaan Sen Oikean ja koulun jälkeen jään tänne elämään sitä mun elämää mikä mulle mielestäni kuuluu. Vitut.

Tällä hetkellä mun elämä on sellasta että mulla ei oo kotia kohta, pitäis löytää se ennen kuin lähen Suomeen 11.pv eli melkosen pian. Meiliin ei oo tullut vastauksia mun kyselyihin, ei updateja uusista mahollisista kämpistä. Alukshan mun piti muuttaa mun kämppiksen kanssa mutta se nyt miettii kotiinpaluuta eli ei. Me ollaan hyviä kavereita mut oli toi kämpänettintä aika rankkaa henkisesti, ja nyt jotenkin on helpottunut olo että voi tehä sitä yksin ilman kompromisseja, vaikka käytännöstä se tekikin hankalampaa. Raha-asioita mä en ees jaksa enää miettiä.

Mä oon myös tosi yksinäinen. Tuntuu että kaikki ne kaverit ja sosiaalinen elämä mitä hehkutti kun tää vuosi alkoi, niin mitään ei sit oikeestaan jäänyt käteen. Ne on ihan kivoja tyyppejä joo ja varmaan voidaan käydä pubissa koulun jälkeen, mut jotenkin ne on tippuneet siltä jalustalta mihin mä ne kuvittelin - että nyt löytyi hengenheimolaisia ja meistä tulee ystäviä. En tietenkään ollu niin onnekas. Pelottaa jotenkin tosi paljon noi kaks seuraavaa vuotta, että tuleeko musta ihan sulkeutunut ja kaikki muut jatkaa elämän voittokulkua ja mä vaan nyhjään yksin röökinurkassa?

Että tässä kun edelleen, jo 28 vuotta jatkaa tätä elämän sivustakatsomista niin sitä tajuaa helvetin selkeesti että mulla ei kyllä oo yhtään mitään sisältöä elämässä. Tai on, mutta se sisältö ei oo täällä. Mutta mä en oo onnellinen siellä missä se sisältö on.

Ensikosketus terveyshuoltoon.

Terveisiä ensiapupolilta! Tai kuten täkäläiset sanoo, A&E:ltä (accident and emergency). Tai no siis olin siellä eilen myöhäisillalla.

Taas yks syy lisää vihata tätä kesää. Tiiättekö kun on helvetin kuuma, tennarit on liian kuumat, sit joutuu hillumaan jollain pilipali-kesäkengillä? Sitten tulee rakkoja, ja parhaimmassa tapauksessa ne tulehtuu ja se tulehdus leviää. Jesh.

Eilen töissä aloin kummastelemaan kun jalkaan sattuu pirusti, ja sitä zoomaillessani huomasin et ompas se turvonnut. Sit yhessä vaiheessa töissä tuli taas sellanen kuumekohtaus mitä tuli edellisiltana. Könkätessäni himaan googlailin oireitani ja päättelin että mulla on rakko tulehtunut. Sehän on levitessään potentiaalisesti melkosen vaarallinen, joten himaan päästyäni näytin sitä mun lekurikämppikselle ja se käski painella samantien tonne ensiapuun.

En voi tarpeeksi ylistää tätä brittiläistä sairaanhoitoa! Ainakaan tän ensikosketuksen perusteella. Suomalaista sairaanhoitoahan aina ylistetään, mutta kyllä tää pistää vielä paremmaks. Käynti polilla oli OIKEASTI ilmasta eli jälkikäteen ei postiluukusta tule laskua. Lääkkeet oli ilmaset ja ne sai polilta mukaan. En joutunu kauheesti venailemaan, oliskohan puoltoista tuntia mennyt kokonaisuudessaan (vähän eri kuin joissan Meikussa hengaillut neljä tuntia). Ekaks kävin terkkarilla alkutsekkauksessa, sinne pääsin about puolen tunnin jälkeen. Sitten lekuria oottelin ehkä 45 minuuttia. Henkilökunta oli tosi kivaa ja osaavaa.

Mun diagnoosi oli oikea: rakko oli tulehtunut ja se tulehdus on levinnyt muualle jalkaan. Sain antibiootit, niitä pitää popsia neljä kertaa päivässä viikon ajan (tuntuu ihan tosi isolta annokselta, yleensä kun syö niitä 2-3 kertaa päivässä ehkä viiden päivän ajan Suomessa). Ja käsky oli tulla heti takaisin jos mitään muutoksia tapahtuu, koska toi tulehdus on enemmän levitessään potentiaalisesti melko vaarallinen.

Höh, harmittaa, mutta mieluummin yks tulehtunut jalka kuin joku lämpöhalvaus. Eniten ketuttaa se et tänään ois ollut Miike Snow'n keikka ja olin menossa kattomaan sitä, mut ajatuskin siitä et könkkäis keikkapaikalle, seisois siellä muutaman tunnin ja sit könkkäis takas himaan, on ihan mahdoton. Jos siellä ruudun takana on joku ketä haluis ja pääsis tonne keikalle, let me know, viskaan lipun meiliin! Eikä maksa mitään.

Iloisempaa päivää teille, murut ♥

PS. Päivän paras uutinen oli silti lukea Facebookista et mun bestismurut lentää tänne mun synttäreiks! Niin monta sydäntä ettei oo tosikaan!

PS2. Pahoittelut kuvattomasta postauksesta, tää perkeleen blogger näyttää kans olevan vähän tulehtunut.

Että sellasta.

Now you're just somebody that I used to know.

Mulla on ihan äärimmäisen paska olo. Tai no ei "äärimmäisen", koska sellastakin aina välillä tapahtuu ja tää ei oo sitä.

Mulla on melkoisen paska olo. Lähetin jopa äipälle tekstarin et mul on ikävä sitä, ja se on jo hälyyttävää.

Jos nopeesti ennen vuodatusta analysoi, niin tää on taas varmaan sitä aikaa kuukaudesta, plus sitä et aina kun vieras Suomesta lähtee niin masentaa. Meillä oli fantsu viikonloppu iskän ja sen serkun kaa. Laitan ehkä kuvia joskus jos kehtaan :D

Tiiättekö ne päivät kun heräät, avaat silmät eikä jaksais nousta ees sängystä kohtaamaan uutta päivää? Kaikki vaan ahdistaa ihan vitusti. Pitäis tehä sitä ja tätä, eikä jaksa. Mun pitäis tehä kouluhommia ja ettiä sitä saamarin työtä, mut on niin surkee olo et en pysty. Ulkona paistaa aurinko ja linnut laulaa, tekis mieli vaan käpertyä peiton alle murjottaa. Otan ehkä päikkärit kohta ja kokeilen jos sit parin tunnin päästä herääminen ois hauskempaa.

Ekana ahdistaa toi raha. Ja työ, tai siis sen puute. Lähettelen hakemuksii sinne ja tänne, ja mitään ei kuulu. Oon hakenut nyt osa-aikatöitä, mut tajusin et about kahen kuukauden päästä tartten kyllä kokoaikasta duunia. Se ketä sanoo et raha ei tee onnelliseksi, on varmaan ihan vitun rikas. En nyt sano sitä et se tekis, mut jos sun ei tartte miettiä koko ajan et millä maksat vuokran niin kyllähän se elämää oleellisesti helpottaa. Se kun raha-asiat stressaa, vaikuttaa ihan kaikkeen, se on sellanen koko ajan läsnä oleva peikko mikä ei mee pois.

Sit nää ihmissuhteet. Hengailin eilen Facebookissa ja nyt ehkä enemmän kuin koskaan tajusin et mun FB-kavereistakin suurin osa on niitä tyyppejä "jotka joskus tunsin". Muistelee et miten läheisiä ollaan joskus oltu, ja nyt ei mitään kontaktia. Kyllähän se on selvää et kun muuttaa maasta pois, moni tippuu kyydistä, ne harvat jotka jää on sit sitäkin kultasempia arvoltaan. Mut vituttaa vaan.

Sitten nää kaveruussuhteet täällä. Alkuviehätys on tosiaan ohi, ja vaikka on kiva hengailla koulussa tai tuopilla koulun jälkeen, en tiiä miten syvällistä toi sitten oikeestaan on. Tai et jos elämässä tulis joku kriisi, soittasinko niille ja kiinnostaisko niitä kuunnella? Tässä kun miettii et täällä eloa on jäljellä ainakin se parisen vuotta, ja toivottavasti sen jälkeenkin, niin miten yksinäistä se sitten tulee lopulta olemaan? Tai no töissä, mitä joskus toivottavasti saan, niin varmaan syntyy uusia ystävyyksiä mut sekin on niin kaukana.

Onneks noi mun kämppikset on niin ihania. Mutta jahka tääkin kimppa-asuminen päättyy, niin jääkö nekään sitten läheisiksi? Toivon todella että jää. Mut jos jotain oon oppinu ni sen et elämästä ei kyllä koskaan tiiä.

Ja ei siis tosiaan oo sellanen fiilis et haluis täältä pois. Jos nyt muuttasin takas Suomeen niin oisin vielä onnettomampi.

Pitäis varmaan hankkia se kissa.

Pikamoi.

Möööh.

Hirvee angstistressi. Meinasin tehdä hienon mind mapin (En voi ymmärtää että oon vihdoinkin innostunut niistä! Yläasteelta lukioon niitä väännettiin joka tunnilla jahka opettaja oli kysynyt et ootteko ennen tehneet näitä. Saikohan ne provikkaa jokaisesta oppilaasta keille ne opetti ton uutena juttuna? Sama meno yliopistossa. Vihasin niitä. Nyt oon nähnyt valon. Listat on niin 90-lukua.) kaikesta siitä mikä stressaa, mutta koska kamera on jostain syystä Man Partyjen jälkeen mun kaverilla enkä tiiä koska saan sen takas, säästytte nyt tältä taidemuodolta.

Sanotaan nyt kuitenkin vaikka niin että olo on ihan vetämätön.

Ja koska se kamera ei omistuksessani just nyt oo, en pääse esittelemään toista taidemuotoa eli Sannan keikkakuvia (nykytaidetta, kivat värit ja tärähdys-efekti). Laittelen sitten kuvei sieltä Oh Landin keikalta ja juttelen niistä Man Partyista myöhemmin. Ettei ihan mee avautumisblogiks tää touhu.

Kivaa päivää :)

Mietintöjä ihmisistä.

No kuulostaapa älykkäältä ja korkealentoiselta! On siis harhaanjohtavaa.

On viime päivät ollut vähän paha mieli. Tai paha tuuli? Ei, kyllä se enemmänkin on ollut että paha mieli. Homma toistaa kaavaa joku ärsyttää-mä ärsyynnyn-mä harmistun koska oon aatellu pahaa jostain-tulee paha mieli. En haluu että musta tulee joku mean girl. (No ei musta tule eikä oo lähelläkään, välillä vaan pitää kunnolla paisutella asioita ja angstata kunnolla, vai mitä?)

Yks mun monista ongelmista ihmisten suhteen on se, että "ihastun" nopeesti uusiin ihmisiin ja asetan ne melkeinpä jalustalle. Sitten hetken päästä kun ne tekee jotain, ihan normaalia ihmismäistä tai sitten jotain vähän ärsyttävää, niin ne tippuu sieltä mun jalustalta ja tunnen tulleeni petetyksi. Tää ongelma siis ei ole muiden, koska meistä kukaan ei oo täydellinen, vaan täysin mun ja mun epärealististen odotusten. Oon tiedostanut ton jo monta vuotta mutta silti näköjään sitä välillä sattuu. Ja sitä paitsi, kukaan ei oo nyt täällä ees ollut ja tippunut tolta jalustalta, tulipahan vaan mieleen tässä muutamien viime päivien aikana.

Mä löysin täällä heti koulun ekana päivänä tyyppejä, joiden kanssa synkkas heti ja ollaan hengattu siitä asti yhdessä. Kutsuisin niitä kyllä jo ystäviksi, ja tunne on molemminpuoleinen. Tuntui ihan käsittämättömän hyvältä että niin nopeasti muodostui semmonen piiri keille voi avautua ja keiden kanssa voi pitää pyjamabileitä ja ketkä tykkää ja välittää, ja mä samoin niistä.

En oo koskaan ollut koulussa suosittu. Oon kai ollut ihan tykätty, mut en sitä ehdotonta kermaa. Jostain syystä täällä, mä ja mun kaverit ollaan ne "tunnetut" keistä kaikki tykkää. Ja tarkotan tota mahdollisimman epäitserakkaalla tavalla.

Nyt huomaa kuitenkin selkeesti että se honeymoon-vaihe on ohi. Se on musta toisaalta ihanaa, koska tarkottaa että tunnetaan paremmin ja lähemmin, ja ollaan rehellisiä toisillemme ja ihan omia itsejämme - ja silti ollaan ystäviä. Että voi sanoa jos joku painaa mieltä. Kaikki ei oo koko ajan halinalleja ja hattaraa, mutta se on enemmän todellista. Mä voin kuvitella että oon näiden ihmisten kanssa vielä pitkään.

Meitä on siis ollut semmonen about kymmenen hengen porukka, ja nyt yks niistä on käyttäytynyt vähän huonosti. Ollaan funtsittu sitä lähimpien kanssa jo vähän aikaa, ja sitten viime viikolla tuli pieni konfrontaatio jossa sanottiin tyypille että himmaa vähän. Nyt sitten tuntuu et se on vähän laitettu "paitsioon", mikä sen käytöksen pohjalta musta on ihan jees, mutta siitä huomaa että se yrittää parantaa. Ja nyt mietin sitten että ei oo oikein olla antamatta ihmiselle mahista parantaa vaan heti tuomita. Ollaan me vieläkin kavereita, ja ehkä mä ylireagoin, jotenkin on vaan ollut paha mieli tosta. Että miten pahalta se tuntuis jos ite olis siinä. Mut joo, ehkä mä ylianalysoin muutaman päivän perusteella, ja asiat menee omalla painollaan.

Toinen kaveri puolestaan on ite vetäytynyt meistä. Siis ei käy koulussa ja tyyppi jonka kaa ennen oli yhteyksissä koko ajan, ei enää ees vastaa viesteihin. Meidän piti huomenna mennä sen kaa keikalle, mutta se vaan ilmotti ettei varmaan pääse. ?? Oon ensinnäkin huolissani että mikä sitä vaivaa, koska se vaan eristää ittensä ihan täysin. Ja mun on myös ikävä sitä.

Mietin että onko vika mussa. Pitäiskö mun tehdä jotain erilaista, ajatella erilailla, halailla vaan kaikkia? Tää sitten taas kertoo siitä miten mä aina kuvittelen että koko maailmankaikkeus on vaan musta kiinni. Huoh.

Pointtina tässä kaikessa jaarittelussa ehkä se, että sitä aina jotenkin pelästyy ja ahdistuu (tai no mä ainakin) kun muistaa että ihmissuhteet on hankalia ja ne ei mee kuten saduissa. En oo ollut koulussa 10 vuoteen about, ja olin ihan unohtanut että miten se kuvio siellä toimii. Trallattelin vaan syksyllä että mahtavaa löytää heti tällanen porukka, ennen kuin muutamista paljastu aika inhottavia asioita, ja sitten sitä taas muistikin että ai niin.

Ja siis kun sanon että muutamista paljastui inhottavia asioita, niin tarkotan sitä. Että toivottavasti ette nyt saa musta sellasta käsitystä että poljen ihmisiä maanrakoon koska niillä on väärän väriset silmät.

Lopuks voisin vielä mainita meikäläisen, mut eri asiassa. Erityisesti ne (liian?) suuret odotukset ja paineet mitä mä itelleni laitan ton koulun suhteen. Pitäis olla ehdottomasti paras, ja paras arvosana A ei riitä jos se ei oo tarpeeks korkea A. Oon kerran aiemmin pillittänyt kun sain 84/100 pistettä, tänään sain 80/100 ja oli ihan nujerrettu fiilis. Tai siis kun tuntee ite että on tehnyt hommat niin hyvin kuin pystyy, ja sekään ei riitä. Että joku on aina parempi, ja se että mä teen parhaani ei riitä kuin johonkin keskiarvoon.
Oikeestihan toi A, pistemäärästä riippumatta, on hemmetin kova saavutus (älkää korjatko jos oon väärässä). Mun pitäis oikeesti vähän höllentää otetta itteeni kohtaan, koska muuten kehissä on burnout vol.5 ennen tokaa vuotta. Mutku mutku mutku... Ääni päässäni sanoo että pitäis jo olla alalla harkkarin hommissa hetken ja tyyliin joku luova johtaja ennen kuin valmistuu, koska kyllä mun jo pitäis osata. Kaverit sanoo samaa, että pitäis olla itelleen kiltempi, mutta kun en vaan osaa. Kiltin tytön syndrooma.

Että semmoset jutut harmittaa. Onneks sain avautua tänään siivoamisen lomassa kunnolla ex-kollegan kaa, sen ihkuimman, jota tulikin ihan kauhee ikävä heti. Sitten huomenna on tosiaan se Oh Landin keikka, jee, kiva mennä vaikka yksinkin (oikeestaan yksin keikoilla käyminen on äärimmäisen ihanaa), ja sitten toi yks Pude on muuttanut Lontooseen tänään ja nään sitä muutamilla. Perjantaina on kotibileet, eli joko tässä pääsee taas hyvään fiilikseen kiinni tai sitten shit hits the fan kunnolla.

Äääh. Ärsyttää tää valitus, kun mikään ei oikeestaan ees oo huonosti. Ehkä se on vaan se aika kuusta mikä pilkistelee nurkan takana ja tekee herkäksi, itkin tänään telkkaria kattoessa. No mut onhan Leijonankita ja Master Chef aika liikuttavia ohjelmia.

Tuitui ♥

Parasta mitä voi ostaa 89 pencellä.

(Meinasin ekaks sanoo et lällää, huijasin! Mut tajusin etten huijannu kokonaan.
Aion nähkääs kyllä kertoa tuon suuren salaisuuden mitä otsikossa lupailen, ootte varmaan ihan jännässä siellä jo! Mutta aion myös livauttaa rivien(kuvien) väliin ärsyttää kitinää taas. Tai no osan asioista mitkä taas ärsyttää, yhelle asialle aattelin sitten ihan oman postauksen tehä.)

Mulla oli siis tossa hetken aikaa vähän nihkeä parin punnan päiväbudjetti. Sanon "oli" koska olen tehnyt bisnestä taas OP:n lainaosaston kanssa, eli nostanut jo toisen lainaerän tässä kuussa! Hyvä Sanna! Lainaks vaan kaikki mikä ei oo omaa.
Kävin tossa yks päivä Tescossa, ja aattelin että nyt tarvii soosia. Riisiä ja nuudeleita mulla on, mut pitää olla jotain niiden kaa koska muuten ne on tosi kuivia. Vaikka oonkin vähän drama queen aina välillä, niin en silti ehkä halua tukehtua kuivaan riisiin.

Ja kas! mitä löysinkään.





Chicken gravy granules. Eli tollasia kuivia hippusia joita laitetaan pari lusikallista kippaan ja sinne vähän keitettyä vettä, ja avot mikä kastike. Maistuu oikeasti hyvältä. Voi käyttää minkä vaan kanssa, esim. yllättäen rakkaani perunamuusin.





Niin kattelkaa nyt näitä kuvia. Eikö oo herkullista! On, ja riittoisaa. Kaverina kanaköntsät pakastealtaasta. (Nyt kun kuulostan ihan oikeutetusti paskalta ruoanlaittajalta, niin kerrottakoon että vihdoinkin eilen sain paistettua ihan oikean lätyn. Ilman että se hajosi. Kyse on pannuvalinnasta, ei kyvyttömyydestä. Eilenhän oli pannukakkupäivä. Namnam. Adios päivät joina tein lättysalaattia, nyt paistelenkin räiskäleitä!)



Kas, rändom-kuva löytyi kansiosta. Tässä demonstroin sitä miten lauantaisen siivouspäivän jäljiltä olin sotkenut itseni ja ihanan villatakkini kaikenmaailman Misteri Muskeleihin ja muihin syövyttäviin kemikaaleihin :( Likaisuus kannattaa.

Hei morjens. Oon tosiaan ihan selvispäin kirjottanut tän enkä missään happotripeissä.
Niin ja huomasittekin ehkä etten kitissytkään. Perunamuusi ansaitsee rauhallisen ja lempeän ympäristön.

Eroahdistus.

(Voisko joku muuten alkaa maksaa mulle palkkaa kaikista viesteistä ja meileistä mihin vastaan, ja kotitöistä ja yleisesti vaan kaikesta järkkäilystä ton koulun suhteen?)

Byäääh. Tässäpä teille ärsyttävä vinkumis-teinivalituspostaus! (Fear not, aattelin ajastaa kivempia juttuja loppuviikoks, ehkäpä yhden joka päivälle.)

Muru Suomesta oli vierailemassa monta päivää täällä, ja sitten se lähti tänään ja oon ihan sadface = :( Ois kauheesti valitettavaa ja analysoitavaa ja mun huoneessa ei ole ketään kuuntelemassa.

Muutenkin ihan outo olo. Semmonen vainoharhanen ja ylianalysoiva ja jotenkin ihan todellisuudesta irtaantunut. Näköjään tällanen fiilis tulee aina kun tuun Suomesta tai sitten joku vieras lähtee. Mälsä päivä.

Lisää mälsyyttä päivään toi koulu, joka alkoi taas tänään. Mulla oli joku ihan liian bisnes-painotteinen kurssi, enkä tuntenut sieltä ketään. Tulee varmaan jännää tehä sitten sitä ryhmätyötä mikä pitää vielä videoidakin.

Muutenkin mun lukkari näyttää ihan erilaiselta kuin mun kavereiden. Kiva sitten ku ei nää niitä ja ne unohtaa mut ja oon sit loppuvuodet ihan yksin jossain nurkassa ja mietin et montako päivää putkeen viittii postata blogiin vinkumisvalituksia.

Aamu muutenkin alkoi kivasti kun Facebookkiin oli postitettu joku antiikin Kreikan hieroglyfi. Eikun siis pelätyn ja kauhulla odotetun pakollisen matikkakurssin eka monisteläpyskä. Hyi vittu.

Suuri ärsytyspäivä.

Ärrinmurrin. Tiiättekö ne päivät kun kaikki vaan ärsyttää ihan hirveesti? Semmoset ihan urpot pikkujutut siis, ei mitkään oikeet ongelmat.

1: Mun ääni. Se kuulostaa ihan hyvältä mun päässä, samoin mun enkku, mut herravarjele miten tyhmältä sössöttävältä vauvalta mä kuulostan oikeesti! Yäk. Mun enkku kuulostaa kans ihan paskalta, minne se hieno aksentti mikä mun päässä kuuluu, katoaa?

2: Ihmiset. Voi luoja. Miks ihmiset on niin ärsyttäviä? Ei, kukaan ei oo mua vastaan mitenkään rikkonut. Kävin vaan aamulla Facebookissa. Tekis mieli poistaa ehkä puolet kavereista, ei niiden kanssa ees pidä mitään yhteyttä, mut sitten aina miettii et mitä jos ne huomaa ja sitten seuraavaks törmää niihin ja varmaan kohta on takas Helsingissä tekemässä töitä niiden kaa. En myöskään jaksa tota vaalihumua y-h-t-ä-ä-n enää. Mikä meihin fiksuihin ihmisiin menee äänestettäessä?

3: Se että oon tanssinut hienosti sellasen valtavan Bulmers-pullon kanssa lauantaina ja tsadaa! etuhampaasta on lohjennut pala. Nyt oon koko loppuikäni se hammaspuoli-tyyppi. No okei, pala on pieni, mut ärsyttää silti. Toisaalta kai se sitte on niin et jokaisen arven takana on hyvä tarina ja eletty elämä.

Lähen kohta koululla työtoimistoon, tai no mikä careers centre nyt vois fiksusti olla käännetty, tsekataan mun CV kuntoon ja sitte alkaa työnhaku. Iik, jotenkin jännittää. Yritän varmaan ettii normitöitä rahan takia ja sit ihan vaan huvin ja pettymyksen vuoks myös kartottaa oisko ihan tältä alalta jotain mahiksia löytää. Mun yks kaveri alotti tänään täällä viestintätoimistossa, ja vaikka oon superilonen sen puolesta, se ansaittee sen, niin mietin vaan et mitä hittoa. Mäki haluun, ja mulla on sentää kokemusta. Oh well.

Viikonloppu oli muuten ihan paras, mutta se ei tällaseen valitusvirteen sovi kerrottavaks.

Ahdistuskohtaus.

(Eikä vähiten siksi et FB ei toimi.)

Tunnustan nyt jotain melko surullista: mua vähän ahdistaa mennä Suomeen. Ei siksi ettei ois maailman parasta nähä ystäviä ja perhettä, tai etteikö mul ois ollut ikävä niitä, koska mulla on ollut hurjan ikävä.

Mua ahdistaa et miten mä reagoin Suomessa oloon. Mulla ei oo ollut pätkän vertaa ikävä sinne, mä oon onnellinen täällä, ja nyt mua pelottaa et jos mulle tulee nyt semmonen koti-ikäväpaniikki. Että kun tuun takas Lontooseen niin oon vaan ihan itkupillinä et Suomessa oli kaikki niin ihanaa.

Toisaalta mua ahdistaa et jos mä oonkin ite ihan vittupää kun meen sinne. Että jäkätän vaan koko ajan sitä miten Lontoossa kaikki on kivemmin ja mulla ei oo mitään ikävää Suomeen, koska tiiän et se on ensinnäkin inhottavaa ja myöskin loukkaavaa.

Suomalaisten vierailut täällä on tosi jees, koska ihana nähä ihmisiä ja silti olla "kotona". Mut nyt kun meen sinne niin en tunne et oon enää omalla maaperällä.

Mua ahistaa myös se että lento on lauantaiaamuna, ja sitä ennen mun pitäis:
- tehä kaks esseetä (1200 sanaa ja 2000 sanaa)
- kirjottaa kahen kurssin muistiinpanot puhtaaks (kokeet heti tammikuussa kun tuun takas)
- tehä juttu koulun lehteen
- käydä keikalla
- käydä kämppisten kaa kämppisillallisella
- pakata
- paketoida loput joululahjat
- hakea viel yks juttu
- pestä pyykkiä
- olla koulussa huomenna 6h, torstaina iltatapaamisessa, ja perjantaina 3h
- lukea perjantain kertaustunnille

En tajuu miten taas on jäänyt kaikki tekemättä. Omasta mielestäni en oo laiskotellut tai muutakaan, ja jotenkin ei tee mieli viettää esseitä tehden koko lomaa (pitää kuitenki loman aikana lukee kahteen kokeeseen). Sitten ärsyttää et koulun netti on ihan jumissa eli en voi ettiä taustamatskuja esseisiin, ja opet vastaa jotain höpöhöpöä kun yrittää kysellä tehtävien tuloksista.

Huomasin kans et mun valtavasta lukijajoukosta on hävinnyt yksi. Sekin harmitti. Toisaalta itehän mä pidän paskaa blogia.

Niiin ja sanoinko jo et FB ei toimi :(

Tarina siitä miten koulu on välillä paskaa, ja miten kalja maistuu hyvältä.

Äh no ei oo mikään tarina. Tai pitäiskö yrittää? Toisaalta oon vääntänyt reippaasti koulujuttuja viimiset yli 6h, että en tiiä miten luovalla tuulella enää on (koska koulujututhan on tosi kiinnostavia).



Eilen oli paskin päivä pitkään aikaan. Tää koulu on tämmöstä vuoristorataa ollut, et toisena päivänä parasta ja seuraavana pelkkää paskaa. Mut eilen oli tosi paha mieli ja huono päivä. Semmosta ei ookkaan pitkää aikaa ollu, tuntu melkein kotosalta et ai nii, näinhän nää ahdistuskohtaukset menee. Long story short, ahisti luennolla, ja huonoja uutisia seuraavasta kouluvuodesta. (Katri älä panikoi, ei sulle mitään! :)



Onneks mun kaverit täällä on niin ihania. Monesti oon kuullu et uudet kaverit on vaan pinnallisella tasolla, et niiden kaa voi pitää hauskaa, mut sit ei puhuu mitää syvällisempää, niin oon ollu jotenki onnekas - ja toivon etten joudu perumaan näitä sanoja - et noi mun tyypit kyllä tuntuu ihan syvemmiltäkin ystäviltä. Tai siis ei ollenkaa sitä mitä mulla Suomessa on, mut sillee et ne huomaa et sul on paha olo ja yrittää auttaa ja tsempata.

Sovittiin Alexin kaa et jahka pääsee kotii rauhottuu (meillä kaikilla kolmella oli aika rankka viikko) niin illemmalla sit yhille. Just joo. Hoipertelin kotiin viiden jälkeen ja nukahdin sohvalle. Onneks olin tehny varastoo perunamuusia ♥ Oli ihan superkivaa, avautuu vaan kunnolla hyvässä seurassa. Että jos eilinen alkokin tosi synkkänä niin loppu oli tosi aurinkoinen.



Tänään oonkin sit reippaasti tehny koulujuttuja! Okei ja vähän vetkutellut koska ahkeran opiskelun ykkösjuttu on hyvä soundträkki. Oon niitä tyyppejä jotka ei osaa keskittyy jos on hiljasta. Onneks on noi kämppiksen vinyylit! Meen kouluun seuraavaks vasta keskiviikkona, eli nyt ehtii hyvin tehä noita isompia kurssijuttuja ois alta. Niissä on palautukset just silloin kun murut tulee tänne, ja mieluummin silloin keskittyy sit niihin ku television historiaan.

Muutenki tänään on ollut jotenki tosi kiva päivä. Tykkään näistä päivistä kun näkee kämppisten kaa pidempää ku illalla keittiössä, ja jotenki on just semmonen tyttöjen juttuja -rupatteluolo. Ne on niin ihania.




Ja suosittuja. Kaikki muut on jossain pippaloissa, mä aattelin palkita itteni bissellä ja pitsalla. Sit huomenna näyttelyyn Suomi-tyttöjen kanssa!

Mitä sanoinkaan siitä fiilisten vuoristoradasta.

Ihanaa viikonloppua puput ♥

Ainiijoo noi kuvat. Jotain ihan rändömeitä. Eiks oo kiva kun säilyy jännitysmomentti!

Ainiijoo osa kaks. Mietin että oon puhunu mun koulusta ja kursseista aika suurpiirteisesti. Kiinnostaako ketään tietää enemmän? Tai siis onks siellä ketään ketä kiinnostais joku oikeesti järkevä käytännönläheinen vinkkailu siitä et mitä tää on?

Too school for cool (ft. duha)

Itku pitkästä ilosta. Oon taas ihan nuhassa, mikä tapahtuu aina ku oon nauttinu vähän lentokone-ilmaa. Mut ärsyttävää silti, luennolla yskin ja niistän koko ajan. Tuntuu et on vähän lämpöö kans, tai sit se on tää meijän jäätäväks muuttunu koti. Ja on vasta lokakuu! Ootan innolla millaselta tuntuu joulukuussa. Onneks on toi takka.

Sain kaverilta ohjeen puolalaiseen nuhajuomaan, joka on kuulemma ihan ihmeidentekijä. Join sen tänään, ja se oli yllättävän hyvää - en tiiä auttaako, mut vähän parempi olo kyllä on! Jaan mielelläni reseptin eteenpäin jos ette saa tosta selvää.



Terveisiä koulusta. On ollut tosi kivaa, tykkään osasta kursseja ihan hirveesti, ja osa vähän vituttaa.

Kurssirakenne menee niin, et ekaks on luento ja sit on seminaarit pienryhmissä. Seminaarit yleensä koostuu keskusteluista ja ryhmätöistä, jotka parhaassa tapauksessa on tosi hedelmällisiä - ja huonossa tapauksessa ihan perkeleen turhia. Ihmiset käyttäytyy ku apinat niillä tunneilla, kälisee ja tekstailee eikä tee yhtään mitään. En tajuu miten niil on pokkaa lintsata tunneilta ja sit tulla sinne sillee mitä täällä tapahtuu, en oo tehnyt mitään -asenteella. Meiltä ei kuitenkaa vaadita vielä ihan hirveesti.

Mulle on tullut tavaks aina yrittää alottaa noi ryhmätyöt, tai jotenkin johtaa sitä, koska mä haluun et niistä ois jotain hyötyä ja ne ois hedelmällisiä. Siis haluan että me oikeesti tehtäis jotain muutakin ku tekstailtas. Se on hyvä sinänsä et opet arvostaa ja oppii tuntee sut, sit taas toisaalta ryhmäläiset usein jo oottaa et mä hoidan kaiken (mikä käy, koska sit ainaki tietää et se tulee tehtyy hyvin), ja toisaalta pelkään et ne alkaa aatella et oon just semmonen open lellikki-hikke. Mut toisaalta, mä maksan tosta yli kolme tonnia vuodessa, ja se on yliopisto, ja mä haluan et mä saan siitä irti niin paljon kuin mä haluan. Mun koulussa opetuksen taso on oikeesti hyvä, ja suurin osa opeista on inspiroivia, mut kyllä siellä huomaa et ne haluaa rahaa eikä niitä kauheesti kiinnosta millanen se oppilas on, jos sillä on se pätäkkä lataa tiskiin. Poikkeuksia tietty on, mut jotenkin vaa turhauttaa istuu joillain tunneilla kuuntelemassa kun ope selittää mitä tarkottaa ihan yksinkertaset sanat. Eilen mun seminaarissa mä olin AINOA joka oli lukenut aiheena olevan artikkelin. Se oli annettu viime viikolla et pliis lukekaa tää ens seminaaria varten. Kiva siinä sitten odottaa et muut lukee, ois voinut senkin aikaa tehä jotain järkevää.

Anteeks jos tää kuulostaa tosi itseriittoiselta. On vaan jotenki niin turhauttavaa istua tunnilla, missä tuntuu et on ihan eri sfääreistä toisten kanssa, ja tuntuu niin turhalta ajanhukalta istuu niissä seminaareissa kun ees se ope ei välttämättä ymmärrä. Ihmiset ei lue yhtä vitun artikkelia viikossa, sit osa tunnista menee siihen et ne muut lukee sen, ja tää on yliopisto!

Huooh. Hih, kaveri soitti täs samalla et senki pitää purkautua ni se tulee käymää teellä. Onneks, onneksonneksonneks meidän kurssilaiset vaikuttaa fiksulta väeltä, ja noi tyypit kenen kaa hengaa ni on niin omanlaisia ihania.

Mälsä maanantai.

Äh.

...Olin kirjottanu ton ähin, ja meinasin kirjottaa pitkän valituksen mälsästä maanantaista, kun samaan aikaan juttelin kaverin kanssa jolla oli ollut oikeesta kauhea päivä, ja jotenkin mun tän päivän kakka-asiat tuntuu nyt todella pieneltä.

Mulla oli myös maha kipee, mut sitten syötiin sipsejä ja dippiä kämppis A:n kanssa ja juoruttiin, niin nyt mulla on hyvä ja kivuton olo.

Tänään harmitti se että olin oottanu saavani apua ja neuvoja opiskeluun, tulevaisuuteen, elämän suuriin kysymyksiin, mutta se kenen kaa puhuin lähinnä sai mut tuntee itteni tyhmäks ihmiseks joka haaskaa sen aikaa ja luulee itestään liikoja.

Onneks päivään kuului myös lounas koulukaverin kanssa, eli tää päivä lienee tähän asti plusmiinusnolla.

Kohta lähetään pubi-illalliselle kämppis A:n kunniaks joka lähtee huomenna Saksaan. Sitte huomenna onkin jännityspäivä, aamulla eka luento (History of Mass Media), uus kämppis Suomesta ja illalla Rocketissa speed datingin tyyppinen ilta jonka aikana tarkotus on tutustua vaan mahollisimman moneen uuteen tyyppiin.

Huomaan nyt että mulla alkaa kalenteri täyttyä siihen malliin että pyykin- ja hiustenpesukin pitää kohta kirjottaa sinne.

Pus ♥