Päivän tietovisa-kysymys.

Eilen siinä 22:45 soi Finlandia päässä ja itketti. Mitä se tarkoittaa?

Vihjeenä kerrottakoon et tätä rakkautta riitää kuusi (6) viikkoa.

Sydänsydänsydän!

Maanantaiaamuna kun lähdettiin Glastosta, piti ehtiä kivasti Lontooseen että ehtisin heittää rinkan ilmaisine bisseineen himaan ja sitten rientää omaa rakasta äitikultaa vastaan Stanstedille.

Raahauduin viimeisillä voimillani Stanstedille kaks tuntia myöhässä koska oltiin jumituttu ruuhkaan jonnekin Englannin maaseudulle. Onneks äiti aina ymmärtää!

Mulla siis on takana nyt parin viikon mitä ihanin ja rakkain loma, ekaks siellä festareilla rymyämässä ja sit melkein viikko äipän kaa. Äippä on maailman suurin Robbie Williams -fani, ja tosiaan kun olin vielä muinoin jollain tapaa rahoissani (kiitos Suomen valtio), ostin meille liput Robbiebobbien keikalle Wembleylle - äiskä kun ei ikinä vielä mun tulevaa isäpuolta oo livenä nähnyt.

Wembley on itessään jo jotain ihan käsittämätöntä. Se yleisö siellä, miten se elää mukana! Robbie oli mun suosikki Take Thatista, olin ihan fani sillon kymmenvuotiaana. Sitten se eros bändistä ja mun sydän meni särki :( Tykkään kyllä ihan sen joistain biisestä, mut en tajunnut et mäkin oon ihan hulluna siihen - tältä nimittäin vaikutti keikalta. Osasin sanat vaikka mistä biiseistä, boogattiin äipän kaa täysillä ja hoilattiin mukana. Sanoinkuvaamatonta, ei ihan ees tajua että saatiin jakaa se kaikki yhessä.

Ja Robbiella on kyllä ehkä enempi karismaa kuin kellään tässä maailmassa. Se osaa kyllä lirkutella kameralle ja ottaa yleisönsä. Se veti myös TT:n biiseistä vähän kohtia, Everything Changes ja Never Forget (ah!). Tää keikka kyllä kiilas parhaimpien ikinä joukkioon!

Äippä ei myöskään oo koskaan ollut Lontoossa, ja mulle oli sanoinkuvaamattoman tärkeetä että se pystyi tulemaan ja näkemään et miten esikko täällä elää. Oli niin ihana viettää laatuaikaa ihan kahestaan, en ees muista koska oltais viimeks kunnolla oltu ihan vaan kahestaan. Yleensä aina kun oon Suomessa/Porissa, on joko Jazzit tai joulu, ja koko suku koolla. En nyt missään nimessä tarkoita etten haluis olla koko perheen kesken, mut välillä tuntuu et koska haluaa olla jokaisen kaa ja antaa jokaiselle huomiota, niin sitten ei tavallaan pysty antamaan kellekään niin paljon kahenkeskistä aikaa kun haluaisi. Nyt just kun kävin vanhemman pikkusysterin lakkiaisissa Suomessa, niin oli ihanaa kun vähän sai olla jokasen kanssa ees pienen hetken kahestaan, siinä pystyy keskittymään ihan eri intensiteetillä.

[Tähän väliin pakko huomauttaa että taas viime aikoina oon muistanut ja ymmärtänyt ja kokenut sen minkä aina kyllä oon tiennytkin; mulla on maailman parhain ja rakkain perhe, maailman parhaimmat ja rakkaimmat ystävät, ja siinä oikeastaan on paras lahja mitä ihmisellä voi olla.]

Mutta niin! Kierreltiin sitten Lontoota ristiin rastiin (hello Primark), käytiin myös paikoissa missä mä en aiemmin oo ollut (Natural History Museum ja Kensington Gardens, tiiän, huono lontoolainen) joka oli tosi kivaa että päästiin yhessä ihmettelemään niitä juttuja. Onneks se Robbie-shöy oli heti tiistaina niin saatiin se alta pois (kovin rankkaa), molempia jännitti ja oltiin niin täpinässä, et sitten oli kiva keskittyy kaikkeen jatkokivaan vähän enempi antaumuksella sitte sen jälkeen.


Toi Natural History Museum (ilmainen, kuten lähes kaikki Lontoon museot - Kiasma, pay attention!) on siis ihan kohtuu asiallinen pytinki jo itsessään. Tai no asiallinen ja asiallinen, käyttäisin ehkä sanaa lumoava.

Onkohan T-Rexillä PMS?

NHM löytyy South Kensingtonin tubeaseman välittömästä läheisyydestä, samoin kuin V&A Museum, joka on kyllä seuraava museo minne tahdon suunnata! Ollaan selkeesti äitin kaa sukua, silläkin on näköjään tapana kertoa et missä kaikkialla se "sitten ens kerralla" käy.

Museolta on kiva kävelymatka Kensington Gardensiin, jossa on Dianan entinen ja Wills&co:n tuleva kotikolo. Puisto on ihana, rakastan Lontoon vehreyttä ja sitä miten keskeltä hulinaa voi löytää tollasia rauhan tyyssijoja ja keitaita.

Sitten mentiinkin kaljalle, kun oli niin kuuma ja jano. Kierreltiin toisina päivinä myös Camdenissa ja keskustassa, mutta tää vika kunnon turistipäivä jäi molemmille mieleen kun oli niin kiireetöntä ja kivaa yhdessäoloa. Miten tyypillistä et ainoo kuppila jossa juotiin ei yhet vaan kahet, oli tää kaikista kallein jossain Bayswaterin alueella - tosin siinä oli niin kiva vaan olla, että tokkopa tuo haitannee. Camdenista äippä tykkäs kans kovasti, mut sinnehän mennään sitten tietty ens kerralla paremmalla ajalla.

Oli kyllä niin parasta. Mun äiti on niin paras. Sitten kentällä aloin pillittää ja kaks päivää purskahtelin aina itkuun vahingossa milloin mistäkin syystä, koska oli vaan jo niin ikävä sitä. Se jätti mun kämppiksille ihanan kiitos-kortin et sai olla täällä, ja mun kämppisvuokraisännälle joka on onneton kokki mutta innostu meijän ostamasta tiikerileivästä mitä tarjottiin sille, niin sellasen äiskä sitten osti sille, ni aina kun näin nekin ni johan tuli vettä silmistä. Kämppikset oli noista ihan otettuja niin oli tosi kiva sanoo äiskälle sitten et pieni huomionosotus kyllä huomioitiin.

Aaah nyt mun on pakko alkaa taas kattomaan lentoja Suomeen. Mulla ei vieläkään oo niitä.

I can festival!

TSADAA! Vanha raihnas akka jaksoi vielä neljän vuoden tauon jälkeenkin leikkiä festarieläintä ihan olan takaa.

Mitä mä voin sanoa? Oli kuudentoista vuoden odottamisen arvoinen? Oli parasta ikinä? Sai mut onnelliseks miljoonalla eri tapaa? Nyt oon niin koukussa että tästä on pakko tehä vuosittainen perinne?

Good morning, Glasonbury!
Me telttailtiin lähellä päälavaa eli Pyramid Stagea, ylämäessä koska jos sataa, kuten Glastossa aina (paitti tällä kertaa vain ekana päivänä, tietysti, koska mustahan tollanen auringonpaiste ja helle on jumaliste parasta ikinä), niin ei sitten jää alamäkeen lammikkoon uiskentelemaan koko teltta. Ainoa miinus tossa oli se, että koska pari muutakin sattui paikalle, pitkä matka vessaan telttojen läpi kompastelemalla ketterästi ylitse hyppimällä oli välillä vähän raskasta. Matka autolta teltta-alueelle, joka siis ei oo mitenkään erikseen vaan niitä on ympäri ämpäri festarialuetta, oli hemmetin pitkä. Jouduttiin tekemään kaks matkaa, toisella vaan juomia hakemalla, ja tuntui kyllä että siihen matkalle saattais jopa kuukahtaa. Onneks 45kg bisseä oli sen arvosta. Haaveilin koko ajan ajatuksesta et miten kevyt se rinkka sitten on ku lähetään ja juomat on juotu, mut lähtöaamuna veskimatkalla bongasin lavallisen puolen litran Carlsbergejä. Avaamattomina. Enhän mä voinut jättää niitä siihen! Kaheksan (eli neljä kiloa, koska oon päättänyt et kilo on hyvä kaljamittari) jaksoin raahata kotiin, kyllä vierailemaan tullut äippäkin ilmaista bisseä osasi arvostaa.

Festarieläin itse! Selkeästi otettu reissun alussa, koska nenä/kädet/niska/rinta ei ole pahasti vielä palanut. Eikä tarvi vielä laittaa sitä +50 Himalajalla testattua aurinkorasvaa. Taisin myös saada ekana päivänä auringonpistoksen, koska seuraavana päivänä ei se kooma ja tärinä ollut kyllä ihan darran aiheuttamaa.

Hei en voi ees ymmärtää miten valtava toi alue on. Siellä sai kyllä tarpoa! Hirveet rakot molemmissa jaloissa ja vikana päivänä ei pysynyt ees pystyssä enää. Lähettiin tiistaina töiden jälkeen ja tultiin maanantaina iltapäivällä, ja vaikka oltiin tosi ylpeitä et miten vanhuksetkin jaksoi, niin just että ehkä enää yhtään päivää ei olis pystynyt olemaan.

Jolly Jock! Tää oli niin ihana setä, soitteli torstaina kun varsinaiset bändit alkoi vasta perjantaina. Vähän epäilen että tää on sen farmin, jolla Glasto järjestetään, joku pubikaveri, joka pääsee tonne aina viettämään vuoden kohokohtaa.

Bastillen keikka oli yks kovimmista! Tässä kuvassa ne vetää coverina ysärihelmeä Rhythm of the Night. Ai että! Muutenkin tuntuu et kuuluu perinteisiin et tuolla lauletaan covereita; Amanda Palmer veti Common Peoplen, Bastille ton, Hurts lauloi Army of Men (siis ei miehet-men vaan minun-men) ja muutkin lauloi vaikka mitä mut oon varmaan ollut liian skittles-vodkissa niitä muistaakseni. Ja hei skittles-vodkasta tulikin mieleen että SILENT DISCO! Voi morjes! Ihan parhautta! Ootteko olleet?

Tässä ehkä esiintyy musiikkiyhtye Arctic Monkeys. Olin joskus ihan superfani, sitten kolmannesta levystä etiäpäin se vähän jäi, mut jumatsuikka niiden keikka oli kyl ehkä yks helmistä tuolla - nyt oon tietty kuunnellut niitä puhki himassa. Tanssii vaan ihan hulluna! Nekin alotti Yellow'ta coverina mut sit keskeytti ja sanoi et "Do you really think so?". Hahaa, festarihuumoria. Hehheh. Muita lemppareita oli Of Monsters and Men, The xx, Rudimental, ja sellanen kahta biisiä aina coverina sämpläävä britolilainen Ten Pound Suit Band (josta on hauska keksiä vaikka mitä lempparinimiä koska toi on tosi vaikee nimi, kutsuin niitä varmaan eniten Ten Dollar Signiksi). Hurts ja Editors ja Amanda Palmer ja juurikin Bastille oli kans hyviä. Ten Door Cinema Clubilta ehin kuulee yhen biisin, joka onneks oli mun lemppari. Se miinus on sanottava et ohjelmistossa monta helmeä meni ihan päällekkäin, ja toi alue on sen verran megavaltava et lavalta toiselle ei ihan rivakasti siirry. Joutuu tosissaan priorisoimaan :(

Good night, Glastonbury!
Tässä näkymä siis meijän festarikodin ovelta lavalle päin.

Yks mulle tärkeimpiä asioita mitä tosta rymyviikosta jäi mieleen oli se, että miten kodikkaalta se tuntui. Oli ihana päästä pois Lontoosta. Englanti on niin kaunis, ja kun ajettiin Glastoon ja takaisin, niin jo se että puut ja nurmi tuoksui, tuntui taivaalliselta. Jotenkin sellanen enemmän "oon kotona" -olo ehkä tuli. Ei niin, että tää ois mun koti, mutta tollanen jonkun ekstran tekeminen, tai ihan vaikka festareille lähtö, on jotenkin niin sellasta, turvallisen tavallista? Että mulla on täällä tyyppejä joiden kanssa voidaan tehä roadtrip ja olla viikko yhessä. Tuntuu että läheni ton mun koulukaverin, sen poikkiksen ja niiden kavereiden, joita en ees ennen ollut nähnyt, kanssa ihan hirveesti. Tuntui tosi hyvältä olla niiden kaa, sellaselta vähän samanlaiselta mitä mun parhaiden ystävien kaa Suomessa. Että joko paska läppä lentää ja on omia tyhmiä inside-juttuja, tai sitten voidaan vaan olla ihan hiljaa eikä sekään oo vaivaannuttavaa.

Näihin kuviin (onneks kukaan täällä käyvä ei edes odota mitään hyviä tai järkeviä kuvia, muuten ois varmaan taas pitänyt varoittaa karmivasta laadusta), näihin tunnelmiin. Seuraavaksi voiskin jo alkaa suunnitella että koskahan ton rinkan purkais...

Hei kysykää ihan hirveesti kaikkea! Rehentelen mielelläni. Kuljenhan käsi ojossa ja Glasto-kassi olalla täälläkin, ja Suomessakin vielä aion, jottei kellekään varmaan jää epäselväksi missä on oltu. Eli jos mieleen tulee kysyttävää ihan vaikka käytännön järjestelyistä tai siitä mitä söin siellä (oisin kovasti halunnut kertoa tässä mutta sitten inspis katosi, kerrotaan nyt teaserina että raclettea ja halloumi-tuutin ainakin!) niin hit me hard.

Glastonbury go go!

Rakkaat ihmiset, nyt ollaan jännän äärellä! Perhosia mahassa ja hyvällä tavalla levoton olo, en ehkä saa unta ens yönä. Huomenna töiden jälkeen lähetään ajaa Bristoliin, ollaan siellä yks yö kaverin äidillä ja sit keskiviikkoaamulla suuntana Glastonbury. Jeeee! Oon oottanut tätä vaan 16 vuotta. Näyttää vähän siltä et kuvasaldo reissusta jäänee hiljaseks ellei jopa täysin mykäks, vanha digikamera sanoo että akku on tyhjä mut kun yritän ladata sitä, se on täynnä. Enkä viitti, mun hienolla historialla etenkin, ottaa tota vara-iPreciousta sinne. Näh, pitää sitten yrittää muistaa jotain.

Tullaan sitte ens maanantaiaamulla (jos oon enää elossa, ois vähän pitäny tota staminaa harjotella, mitenköhän festarieläinmöinti sujuu neljän vuoden tauon jälkee?) ja painelen suoraan kentälle hakee äippärakasta, joka on ens viikon täällä. Superjee!

Ainii, munhan piti pakata. Onkohan neljä parii kenkiä liikaa?

Ihanaa viikkoa sinne, onks mitään kivaa tiedossa?

xx

JÖSSES.

Ei hittohemmettiliini.

Mun tokavuosi yliopistoa on ohi. Mun viimeinen yliopistoKOE ikinä, tai ainakaa tätä tutkintoa, on ohi. Mutta hei morjens kesäloma.

Ja hei morjens Suomi. Nähään pikasesti ens viikolla. Olikin jo ikävä.

Palataan jahka osaan pukea tunteita sanoiksi paremmin.

Aika hemmetin onnellinen fiilis.

PATAAAAAA!!!!

Ihanaa, saatana.



Elämäni porilaisin fiilis ♥

Glastonbury!

Mahdoinko ees täällä vielä hehkuttaa, että oon tosiaan 16 vuoden oottamisen jälkeen menossa Glastonburyyn? No, olen. Jeeeeeee.

Tänään julkastiin eka lineup. Check this out.


(Kuvaa klikkaamalla pitäisi päästä Glastonburyn sivuille, jossa voitte sitten kadehtia meikää - kerrankin - suuremmassa koossa.)

Ei paskempaa.

Mikä päivä!

Eikö oo jännittävää vaihtelua! Pariviikkoisen ajastetun maratonpostauksen sijaan saatte tällasen reaaliaikasen pikafiilispurkauksen! Ilman kuvia! Siellä ollaan nyt ihan varmaan jännän äärellä!

No mutta joo. Vittu mikä päivä. Nää keskiviikot on muutenkin aikamoisia kun on 10-16 koulua ilman yhtään taukoa, ei ehi syyä eikä tankata kahvia. Molemmat puoliskot päivästä on vielä vaativien (mutta usein antoisien) opettajien kanssa, eli pitää pinnistellä ihan älynsä ja kestävyytensä rajoilla ja tsempata koko ajan. Tää iltapäivän ope on melkosen tuima täti, mulla meni ehkä koko syksy (ja edelleen aina sen tuntien jälkeen epäilen) päästä siihen sisälle ja sen hyviin kirjoihin. Se pitää tiukkaa kuria, mikä tossa eläintarhassa on kyl hemmetin hyvä, on pelottavan fiksu ja siviilissä kiva ja hauska. Mut auta armias kun se tykittää sulle palautetta... Siinä tulee äitii ikävä.

Ja meillä on toi iltapäivän kurssi sellasten räkäapinoiden kanssa et huh. Se opekaan ei voi sietää niitä. Tiiätte tyypin: noin 15-vuotias henkisesti, teini-iän angsti jäänyt päälle, pitää hoviaan siellä takapulpetissa, ei omaa minkäänlaista kunnioitusta ketään kohtaan, häirittee opetusta koko ajan... No tää tiukkisope sitten tunnilla pariin kertaan komensi näitä ämmiä, kunnes näiden jo valmiiks ärsyttävä johtaja päätti et mikäs sen parempi hetki kovistella kuin iso luentosali missä voi sitten vittuilla takas opettajalle.

Siis miten henkisesti rankkaa kuunnella sivusta tollasta! Tuntuu et posket kuumottaa vieläkin. Se myötähäpeän määrä! Ja tää touhu jatkui vielä seminaarissa. Tavallaan oon open puolella koska se ihan oikeista syistä kovisteli näitä tyyppejä, toisaalta sen tyyli sanoa asiat vois välillä olla vähän vähemmän, no, rehellisempi.

Ehkä se on joku lapsuuden periytyvä trauma että en vaan kestä riiteleviä ihmisiä. Oon ite myös melkosen huono riitelemään, harvoin sanon suoraan jos joku ärsyttää - en vaan osaa käsitellä kielteisiä tunteita muiden kanssa. Paitti nyt ehkä pikkuhiljaa oon alkanut oppimaan. Ei, en oo niitä ihmisiä joiden mielestä mitä vaan voi paukauttaa päin naamaa koska "hei, tää on vaan mun rehellinen mielipide, oma vika jos et osaa ottaa sitä vastaan" mutta oon tosi ylpee itestäni siinä että nykyisin oon välillä kykeneväinen puolustamaan itteeni. Tänään oli ihan tyhmä juttu aamusta yhen kaverin kanssa, joka on sellasesta kulttuurista et siellähän tunteet näytetään. Joku ihan hölmö ja viaton sananvaihto oli, ja sit kärvistelin vähän aikaa kunnes sanoin jotain itteeni puolustaakseni, ja sit käsiteltiin asia - tai no päälipuolisesti, koska sovittiin sit viel illalla puhelimessa paremmin. Mut jotenkin tuntu tosi hyvältä etten vaa jättäny sitä noteeraamatta koska musta noi tilanteet tuntuu niin pahoilta ja ahistavilta, vaan uskalsin sitte sanoa vastaan.

Niin että siks mua ahistaa tollaset tilanteet ylipäätään missä ihmiset tappelee. Ja toi kärhämä (hyvin liioiteltu kuvaus) kaverin kanssa oli kans tylsä alku päivälle.

No mutta sitten! (No mutta sitten Sanna opetteli vihdoin käyttämään muitakin ilmaisuja kuin "no mutta".) Meillä on koulussa kaikenmoisia karseita muutoksia käynnissä, ollut ja tulee olemaan eikä aina oo ihan epästressaavaa olla tuolla. Tänään oli tapaaminen Deputy Deanin (en ees yritä kääntää, suht iso kiho) ja meidän oppilaskunnan edustajien kanssa. Sekin meni taas semmoseks ihmeen terapiaistunnoks että kaikki aikuiset ihmiset unohtaa vastapuolen auktoriteetin ja tilannetajun ja kaiken, ja tilittää menneistä yksittäisistä tapauksista. Miten ahdistavaa. Ja taas täynnä myötähäpeää, ja se koko tilanne oli vaan jotenkin aivan karmea. Onneks muut käyttäyty niin huonosti ni sitte meidän kurssilaiset näytti paremmilta ja fiksummilta ja saatiin ne pari tavotetta täyteen, mitä meillä tohon tapaamiseen oli :D

Huh. Miten on nyt jotenkin niin hirveen hankalaa tää suomi. Montakohan englismiä/finglismiä/anglismia sain tähänkin tungettua?

Mutta eikös sitä niin sanota että all's well that ends well! Mun yks lempparilempparibändejä, CSS, tulee Lontooseen keikalle toukokuussa! Ja samaan aikaan tulee tietty yks rakkaimpia muruja ketä bändistä myös tykkää! Aaaah!

Mitäs sinne?

Neiti Kevät on tullut kaupunkiin!

Huh, mietein jo että pitääkö taas laittaa että First Spring Day tai On siis kevät otsikoks. Jotenki sellanen fiilis että molempia on käytetty tässä bloginrähjässä jo luvattoman monta kertaa.



No mutta! Aivan mahtava viikonloppu takana, keli on ollut niin keväinen. Tiiättekö sellanen kun ilmassa tuoksuu lämpö ja kevät, tennarit tanssahtelee asfaltilla ja jotenkin hymyilyttää ja hyräilyttää? Sellaisia päiviä että herää ajoissa iloisena ja päivään mahtuu hyvin päikkärit ikkuna auki, niin että Ultra Bra soi unimusiikkina. Ja oikeestaan on soinut non-stop muutenkin, jotenkin se vaan sopii niin parhaasti tähän keväiseen ja melkein jo keväiseen fiilikseen. Oon melkein tuntenut olevani Helsingissä ja kohta lähössä terassille.



Nää kuvat nyt ei yhtään anna oikeutta sille keväiselle fiilikselle mikä tuolla ulkona on. En tiedä ketä syyttää. Kameraa? Maisemaa itseään? Koska luonnollisesti vika ei vaan voi olla mussa.





Ultra Bran lisäksi sellasta nostalgisen melkein haikeaa tunnetta on ruokkinut pikkusiskon penkkarit. Oon ehkä epänormaaliuteen (what else is new) kytännyt sen penkkariajelujen kuvia. Muistan edelleen ton abiviikon fiiliksen, vaikka siitä nyt mahdollisesti muutama vuosi onkin vierähtänyt, että elämä edessä ja kaikki on mahdollista. Sitä oli vaan niin täynnä elämäniloa! Ja ihanaa et mun pikkusisko (ollaan kaiken lisäks samasta koulusta) saa elää tota nyt, ite vaan muistelee haikeesti että no eipä se sitten mennytkään ihan niin, se elämä. Kiva että elämän tähtihetket on menneisyydessä. Tai no ehkä tulevaisuudessakin, eihän sitä vielä voi tietää.



Perjantaina käytiin kämppiksen kaa siellä samassa etiopialaisessa, missä kävin murujen kaa syyskuussa. Suuren leipädraaman runtelemana tilasin nyt sitä saamarin injeraa, eli perinteistä kumppania etiopialaiselle ruualle - eli sen leivän avulla syyään niitä ruokia. No nyt on maistettu, ei pahaa (paitti helkkarin hapanta itekseen), mutta otan kyllä ens kerralla ihan riisiä tai perunamuusia vaikka se ois sitte miten noloa. Jos kokeilette leivän kanssa niin varatkaa nessuja! Suttaavaa puuhaa. Edelleen kyllä suosittelen tota Lalibelaa, ruoka ja atmosfääri on ihan mahtava.



Lauantaina näin Lontoossa lomailemassa olevaa saksalaiskaveria, ei olla nähty ehkä kolmeen vuoteen. Tai neljään. Ei oltu ihan varmoja ees siitä koska on viimeks nähty. Mukana oli sen aivan ihana nappisilmä-tytär 9kk ja aina yhtä hauska aviomies. Hassua miten elämä kuljettaa. Viimeks kun nähtiin, se oli Helsingissä kylässä, se ei halunnut mitään niin paljon ku olla äiti, ja mä haaveilin muutosta Lontooseen.

Tubessa matkustaessa aika monessa reittikartassa on varotus että Covent Gardenin asema on ääriruuhkainen lauantaisin ja jos mahollista, sitä kannattaa välttää. No mullahan ei oo tosta kokemusta koska pönötän aina vaan täällä omissa oloissani, joten aattelin et ei kai se nyt... Hevonvitut. Välttäkää jos mitenkään mahdollista. Se on ihan järkyttävää. Mistä niitä ihmisiä riittää? Esimerkiks laitureilta on katutasolle hissit ja rappuut, hissialue oli ihan tukossa joten aattelin et eikös tää yks rautareisi nyt yhet rappuset selvitä. Hevonvitut osa 2. Puolet niistä ruuhkaihmisistä on siellä rappusissa, ne rappuset on ehkä kymmenen kilsaa pitkät ja niiden kapuamisessa meni semmonen kolme päivää, liiottelematta. Oli kaveri vähän vihanen ku olin monta päivää myöhässä :(

Huonona lontoolaisena taas kävi niin että mun vieras tiesi paremmin ja paremman treffauspaikan ku minä. Mentiin Covent Gardenissa sijaitsevaan Candycakesiin. VOI LUOJA JA SATA SYDÄNTÄ. Siellä myydään siis mitä ihanempia cupcakeja, kaikkia herkkupirtelöitä ja mitä tahansa söpöä ja sokeriöverin aiheuttavaa. Mä otin KitKat-pirtelön ja ton kuvassa olevan pienemmän cupcaken, mikä maistu kahvilta. Pakko oli ottaa pienempi koska ison muffan syöminen tilanteessa missä ei oo yksin omassa huoneessa ja ei tarvi välittää siitä miten se levii ympäri naamaa, niin ei oo ihan mun juttu. Syömissiisteyteni on tasoa kädetön etana.



Sunnuntaina, tai "tänään" joku voisi myös sanoa, oon taas nukkunu päikkärit ikkuna auki. Kävin fiilistelemässä myös yhtä kivaa museota (laitan siitä oman postauksen) ja söin kurkkua ja valkkaridippiä. Siis ei valkoviini vaan valkosipuli. Olipa hämmentävää.

Mikäs boogie siellä on?

Syöpöttelyä!

Jankutan vieläkin tästä et mun murut oli täällä juhlimassa mun synttäreitä. Tiiättehän miten matkalla pitää aina kuvata ruuat ja juomat? Täältä niitä nyt piisaa. No parit peruspitsat ja pastat ja enkkubrekut jäi kuvaamatta :(

Väliajoiksi, ettei ihan ähkyä tuu, niin laittelin kuvia muuten vaan hyvistä hetkistä. Ystävät on parhautta.

Kentällä vähän jännitti. Heiluin tollasen sydän-kyltin kanssa mikä kyllä keräsi katseita. Pari suomalaista turistia jopa huusi että moro. Sitten, IIIIK, myös Jedward oli kentällä ja ah ne oli niin söpöjä :D Nekin vähän katteli sillä silmällä et mites toi fani tietää et me ollaan täällä.

TGIF toimii aina. Sieltä saa myös ämpärinkokoisia margaritoja.

Etiopialainen oli aivan ihana uus tuttavuus! Ruoka oli mausteista ja täyttävää. Tarjoilija yritti tuputtaa meille injeera-leipää minkä kanssa ruoka perinteisesti syödään, mutta vaikka se oli very slightly sour dough niin se OLI SILTI SOUR eli itsepintaisesti kieltäydyin ottamasta sitä.

Jostain syystä koettiin kovia vaikeuksia löytää pubiruokaa mutta onneksi sekin suuri päivä koitti.

Täytekakkua teki allekirjoittanut. Täällä on kakut sellasia sokerikuorrutettuja mistä en oikeen tykkää, niin halusin tehä tollasen perinteisen suomiherkun. Tosin tein ton pohjan kaks kertaa koska en tässäkään kämpässä ihan heti ymmärtänyt että mikä ero on uunin grilli- vs. uunivastuksella... Mutta oli ihanaa! Laitoin väliin perinteisten hedelmien ja herkkukerman lisäksi innovatiivisesti ricottaa mihin oli sotkettu vauvan omenasosetta ja kanelia, ja voi morjens että oli herkkua.

Vika illallinen vietettiin ihanassa tapaspaikassa, omnom. Piti laittaa toinen pöytä jatkoks kun meidän ruuat ei oikein mahtunu.

Ah, mikään ei oo kyllä niin nautinnollista ja onnellista ku viettää pitkä ateriointi huonolla huumorilla varustettuna parhaiden ystävien kanssa.

PS. Mua laiskottaa, eli jos haluutte paikkojen nimiä niin kyselkää :D

Rappioviikonloppu.

Ai että on muikeaa herätä pitkästä aikaa niin ettei silmien avaaminen tarkoita eloonjäämiskamppailua. Perjantaina oli palkkapäivä ja viikonloppuun mahtui niin paljon hauskaa tekemistä ja ihania ihmisiä että olo on ollut lähinnä tällainen:

Tossa kun heräämisestä ja silmien avaamisesta nyt tuli puhe, niin pakko hehkuttaa että mulla on uus lempipaikka maailmassa: mun sänky. Se on niin iso! Pehmeä! Tyynyisä! Paras. Voisin vaa maata siellä monta tuntia.

Hyi, luin tän just läpi mitä kirjotin, ja kauheeta alkoholin ylistystä taas! Aattelette varmaa että oon ihan tenunenä joka yrittää piilomainostaa alkoholia lukijoille. Anteeks. Tällasta tää välillä on.

Perjantaina lähettiin töitten jälkeen after workeille niitten supervisoreiden kanssa. Ne on pyydelly mua useesti mukaa ja nyt sitte mentii. Vähän tuli sellane jännä olo, et on "päässy piireihin" ku ne kerto salaisuuksia firman asioista ja juoruista, sanoin sit kyl et ymmärrän et oon vaa haastattelija et sanokaa sitte ku lakkaan kuuntelemasta. Oli tosi kivaa, ja hauska tutustuu enempi tyyppeihin keitä kuitenki näkee päivittäin. Pyörittiiin työpaikan lähellä Farringdonissa ja mulla vissiin raha poltteli kun täyty vetää sellaset rynnäkkökännit. Lopulta mentiin yhen tyypin työ jatkoille ja olin sitte himaan asti päässyny horjumaan puol yheksältä aamulta. mmm.

Välillä jostain syystä tuoppi oli tyhjä. En kyllä tiiä miksi sitä pitää kuvata?

Lauantaina oli taas työkavereiden kaa tapaaminen, mut nytte nähtiin siis suomalaisten haastattelijatytteleiden kesken. Oli hauskaa, olo tosin oli ihan järkyttävä talsia rankkasateessa sukat märkinä ja karmeessa kohmelossa. Siitä se sitten kuitenki lähti, ja siirryin rakkaaseen Lexingtoniin.

Unikaverin ex-kämppis palas kotimaahansa niin siellä vietettiin sen läksiäisiä. Olin kans sopinu tapaavani entisen duunikaverin Hesahesahesasta ja sen tyttiksen, jotka on muuttanu tänne työharjotteluun. Itse asiassa toi entinen duunikaveri onkin mun pikkuserkku, vai mun äitin pikkuserkku, no sukulainen kuitenkin mikä vahingossa kävi ilmi tossa heinäkuussa - maailma on niin pieni :D Vähän jännitti että miten sitä pystyy sovittaa yhteen koulukaverit ja duunikaverin ja sen tyttiksen jota en oo aiemmin nähnyt, mut voihan pojat et oli ihan mielettömän hauskaa! Se tyttökaveri oli aivan ihana tyyppi, mun sukulainen nyt tietysti on mahtava koska se on mulle sukua, ja jotenkin koko meidän kööri tuli niin hyvin juttuun. Tyhmää läppää jauhettiin koko ilta mutta kaikki heti ymmärsi ja lähti siihen mukaan. Tulee varmaan melkosen hauska syksy.

Yks lempihetkiä tässä illassa oli meidän viiden valokuvauskisa siitä että kuka ottaa parhaan kuvan tosta baarin kattolampusta. Mä en voittanut, vaikka käytin Instagramia. Mua syytettiin huijauksesta ja sitten kaikki muutkin muokkas kuvia. Voittokuva oli kuitenkin ton sukulaispojan kuva (jota mulla ei valitettavasti oo) missä se otti kuvat meidän kaikkien kuvista. Ah, ollaan niin artsuja!

Yks vanha tuttu tuli myös kuvioihin perjantaina ja lauantaina. Jekku Jägermeister. Morjens. Sillon ku tulin täysi-ikäiseks ja asuin vielä Porissa ni mulla oli tapana ottaa yks sellanen aina hippailtoina. Tykkäsin siitä. Sitten se jotenkin jäi salmarin tieltä, ja pari vuotta sitte ku join sellasen ni meinasin kuolla. Nyt parin vuoden tauon jälkeen se maistu taas niin hyvältä! Niin hyvältä että piti neljä juoda. Tosin ne oli ilmasia niin ymmärtäähän sen.

Sunnuntaina sitten kun taas heräsin kuoleman kielissä niin aattelin että jukoliste, nyt tän örveltämisen on pakko loppua. Suunnitelmissa oli nähä suomalaista lomailijatyttöä jonka oon tavannut kerran, maanantaiaamuna ehkä kuudelta Itiksessä kun jonotettiin Madonnan ekalle keikalle lippuja. Sitten on vaan oltu FB-kamuja. Mutta ai että mikä ihana tyyppi! Meillä oli niin superhauskaa. Notkuttiin vaan Russel Squarella ja piknikeiltiin Tescon tuotteilla. Mulla on toi keskus-Lontoo suhteellisen tuntematonta (oon oikeesti niin huono lontoolainen, jumitan aina vaan samoissa paikoissa) mutta toi Russel Square oli kyllä ihana. Ja oli ihana nähä tota tyttöä, se on niin kiva kun aina tutustuu uuteen tyyppii tavallaan - tai sillee että tuntee toisen kyllä, mutta kun huomaa et miten saa uuden mahtavan kaverin kun tutustuu paremmin.

Siellä oli hirmukesyjä oravia joita jostain syystä vähän pelkäsin. Oon niin outo. Mulla oli maassa KitKat Chunky joka sitten lopulta lähti oravan suussa sen matkaan. Pitäköön kun oli niin reipas. Toinen orava kiipeili mun kaverin jalalla.

Siellä se herkkupatukka menee!

Vitsi on vieläkin jotenkin niin hyvä fiilis tosta viikonlopusta. Tutustui uusiin tyyppeihin ja tapas vanhoja hyviä tyyppejä. Ja jotenkin just toi että on niin hyvä fiilis tietää et nää ihmiset ei kuitenkaan kaikki oo vaan viikonloppureissulla täällä vaan että on lucky enough että saa hengata niitten kanssa vielä lisää :) Ja toikin just että usein eri kaveripiirien integroiminen ei välttämättä toimi: koulukaverit ei ehkä ymmärrä duunikavereita ja sitä rataa, mutta toi lauantai oli kyllä niin helmi kun kaikilla heti klikkas keskenään.

Mites siellä meni viikonloppu? Ootteko ihan kännissä tän kauheen viinapostauksen jälkeen?

Live to learn, learn to live something new.

Exactly one year ago, I had my farewell party in Finland - one of the happiest days in my life. After that I've had the best and worst times of my life. Lived to learn, learnt to live something new. What's been one constant is the lovely old and new people around me. I feel so lucky, and proud.

Törkeästi plagioitu yhen tytön Facebook-statuksesta tänään. Mahdollisesti käytin sanaa plagioida väärin, koska toihan siis oli mun oma status. Mulla on vaan niin hyvät jutut et pakko jakaa ne monessa paikassa.
(Toivon muuten että sitten tässä aikojen saatossa kun taas valitan ja angstailen blogiin, niin linkkaatte mut tähän kirjotukseen takasin että muistan että oon mä joskus ihan onnellinenkin.)

Varmaan tossa viime kuukausien aikana tuli ilmi että mä olin aika onneton. Mulla oli hirveä koti-ikävä, Suomi-ikävä, miksi sitä sanoiskaan. Tuntui että mulla ei ole täällä mitään sisältöä elämässä, ystävyydet on pinnallisia ja oon tosi yksin. Syksyhän oli puolestaan varsinaista voittokulkua ilosta toiseen. Kaikki oli niin uutta ja ihmeellistä. Sitten alkoi se arki, ja tuntui että olo oli ihan tyhjä ja turta. Että kuten joskus sanoinkin jossain postauksessa, kaikki mitä rakastan on Suomessa mutta mä en oo onnellinen siellä.

Tässä kohtaa on taas aiheellista linkata Hansin mielettömän mahtavaan kotoutumiskäyrään, joka toimii edelleen mun itsetutkiskelun perustana näin ulkosuomalaisena ja onnellisuutta etsiessä.

Ehkä senkin takia toi alkuvuosi oli niin hankala, että se romahdus tuntui niin suurelta syksyn jälkeen. Aattelin silloin että tää on niin mun juttu, tätä mä oon aina halunnut, Suomi on aina tuntunut mulle väärältä paikalta ja nyt oon siellä missä pitääkin. Aattelin että mä oon niitä tyyppejä jotka kotiutuu heti, ainakin ilman suuria eksistentialistisia kriiseja - ja sitten niin ei käynytkään. Mulle tuli, vähän viiveellä, se luonnollinen seuraava vaihe eli ikävä sinne mistä tulikin. Se oli iso juttu myöskin siksi, että yhtäkkiä musta tuntui etten tunne itteeni enää ollenkaan. Enkö ookkaan se rohkea yksin seikkailija joka aina kuvittelin olevani? Että oonko mä sittenkin sellanen jolle omat unelmat ei lopulta merkkaakaan niin paljon kuin ne läheiset? TOTTA KAI mun läheiset on mulle maailman tärkeimpiä, mutta mietin monta kertaa vakavasti että ehkä mä oisin sittenkin onnellisempi Suomessa koska ne rakkaat on lähellä - vaikka olisinkin sitten sisäisesti onneton. Tää oli mulle sellanen herätys mikä pelotti, että enkö mä tunnekaan itteeni yhtään, oon sittenkin ihan joku muu kuin mitä mun monen vuoden kuva itsestäni on antanut mun ymmärtää. Oon aina ajatellut tuntevani itseni hyvin, ja yhtäkkiä tuntui että ehkä mä olenkin joku ihan muu, että oonkin sellanen tyyppi jota en ikinä halunnut olla, että ehkä oon vaan valehdellut itelleni kaikki nää vuodet.

Näistä asetelmista pelotti mennä Suomeen. Tietysti oli maailman ihaninta, mutta pelkäsin tosissani sitä että ehkä hajoan lopullisesti enkä halua tulla tänne enää. Realistisesti tietysti tiiän, että kun/jos paluu Suomeen koittaa, niin ei sekään yhtä juhlaa ole, ei se ole pelkkää lomaa ja sitä ihanaa mitä on nyt aina kun käyn siellä, sellaista harvinaista herkkua. Sitten aloin tietysti jo stressaamaan sitä että mitä sitten kun mä palaan sinne, oon varmaan vielä enemmän hukassa kuin nyt. Että kun tulee se paluukriisi, että onko sittenkään hyvä näin. Missä mun on hyvä olla, minne mä kuulun?

Yhtenä kauniina kesäyönä sitten avauduin näistä tunteista mun ystävälle. Sanoin ääneen sellasia asioita mitä en ollut jotenkin uskaltanut tunnustaa ees itelleni. Muun muassa sen että en muista koska oisin nauranut niin paljon ja rehellisesti mitä Suomessa. Että se ihminen joka mä oon Lontoossa, ei ole se Sanna ketä mä tiedän olevani ja kenestä tykkään. Että mä esitän täällä, en paljoa, mutta vähän. Että tää Suomessa olo muistuttaa mua siitä kuka mä oikeasti olen, ja mitä mä haluan olla - mä tykkään itestäni.

Mutta arvatkaa mitä? Jostain, en tiiä mistä, varmaan pyytettömästä rakkaudesta ja tunteesta että ihmiset hyväksyy ja haluaa mut sellasena mitä mä oikeasti olen, tuli mielenrauha. Ihana, kaunis, levollinen mielenrauha.

Mä sain sellasta energiaa, halua tehdä mun läheiset ylpeiks, että kun Lontooseen paluu koitti, se ei ollutkaan pelottavaa. Se tuntui uudelta alulta. Uusi koti, uudet kämppikset, uusi minä - tai ei uusi minä, vaan se vanha Sanna kenet tunnen ja kuka haluan olla. Haluan uskaltaa olla. Ja musta tuntuu että mä oon pystynyt pitämään siitä kiinni, että en tunne jatkuvaa tarvetta yrittää olla mitä muut haluaa mun olevan, vaan mä oon mä ja jos se ei kelpaa, harmi - ja jos se kelpaa, tietää että on löytänyt ympärilleen oikeita ihmisiä.

Toivon että tää fiilis pysyy vielä kun koulukin alkaa, siellä ne ryhmäpaineet kuitenkin on vielä kovempia. Mutta nyt mitä oon nähnyt pari kertaa mun kivoimpia koulukavereita, ja ollaan paljon puhuttu näistä asioista, tuntuu et ne ihmiset ainakin on sellasia keiden kanssa haluan olla. Painitaan kaikki samojen juttujen kanssa, ja todettiin että nyt kun tavallaan on kokenut ne mahtavat ja paskimmat asiat jo, osaa varautua eri tavalla tulevaan. Että paskat hetket ei ehkä enää murenna, koska voidaan jutella niistä.

Töissä oon ottanut enempi kontaktia ihmisiin, ja nehän on tosi kivoja! Nää kaks poikakämppistä on kans jotenkin tosi tervetullut lisä elämään, niiden kanssa on niin rentoa ja teeskentelemätöntä.

Pitää vielä sanoa jotain mikä ehkä kuulostaa aika hassulta. Tossa kun puhuttiin unikavereiden kanssa, niin ne sanoi sitä et niiden fiilis on se että ne muuttuu aikuismaisemmiksi ja kasvaa. Että ne ei oo sama ihminen mitä vuosi sitten vaan ne on muuttuneet paremmiksi. Mulla oli fiilis eri, musta tuntui että mä muutuin vääräks versioks ittestäni, sellaseksi joka on vähän Sanna mutta ei ihan Sanna - ja se tuntui pahalta. Ehkä toi 5-6 vuoden ikäero tekee sen että muuttuminen muuttuu, onko se hyvää vai huonoa. En nyt sillä ettenkö varmasti ois kasvanut tässä vuoden aikana, mutta jotenkin se että nyt muistaa kuka on - ja etenkin muistaa että tykkää itestään - niin siitä haluan pitää kiinni.

Tänään aamulla kun lampsein tuolla helteessä duuniin ja kattelin jotain nostokurkia ja kuuntelin musiikkia, tuli ihan rehellisen onnellinen olo. Että täällä ollaan. Oon selvinnyt kaikesta, ja oon ihan hemmetin ylpeä itestäni. Laskeskelin että oon asunut neljässä eri kaupungissa, kahdessa eri maassa. Uus kaupunki on aina oikeastaan uuden elämän alku, ja mä oon tehnyt sen jo useasti - vaikeuksien kautta, mutta niin paljon saaden. Mulla on ihania ihmisiä ympärillä ja voin sanoa että oon oikeasti ihan hiton ylpeä itestäni. Vaikeita hetkiä tulee aina, mutta suurempaa rikkautta ei voi olla kuin tieto siitä että on hyvä ihminen itse ja että ympärillä on rakastavia ihmisiä.

Harva asia tuntuu niin pelottavalta kuin se että on rehellinen itelleen. Harva myöskään on ehkä yhtä palkitsevaa - ja ties mihin se sut lopulta vie.

Samoin, tälleen ikistressaajana, tällä hetkellä on mielenrauha myös sen suhteen että en jaksa ees miettiä tulevaisuutta. Siis sillä että apua nyt pitää heti päättää että jäänkö tänne vai palaanko Suomeen. Mun ei tarvitse, ja kaks vuotta on niin pitkä aika että siinä ehtii tapahtua mitä vaan. Ihan turha miettiä sitä etukäteen, koska elämä tapahtuu, ei tuu tilauksesta.

Puhkikulutettuna biisinä tänään toimii Feistin 1234, sopii niin ihanasti iloisiin ja sellaisiin vaikeuksien kautta keveisiin askeliin.

Positiivinen postaus.

Kelatkaa! En aio vinkua enkä valittaa enkä olla angsti-Sanna ollenkaan tässä postauksessa. Elämä on joskus vaan aika kivaa.
(No sen verran pitää vähän peruspessimisteillä että nyt varmaan tapahtuu taas jotain mälsää kun tällä lailla hehkutan.)

Oon hengaillu kauniissa kesäillassa Trafalgar Squarella kavereiden kaa ennen Annen synttäribaareilua.

.

Ottanut liikennevalo-kuvia ja muita hölmöyksiä ihanien työkavereiden kanssa after workeilla puistossa perjantai-illan huumassa.

Nähnyt pitkästä aikaa koulukavereita ihanan kanaalin varrella, juonut Pimm'siä ja valkkaria liikaa ja avautunut niinkuin tytöt avautuu. Ihana oli nähdä typyjä, me ollaan kaikki muualta Euroopasta ja jaetaan samat ongelmat ja koti-ikävät. Ootan innolla koulun alkua.

Nauttinut mun uudesta kodista ja kämppiksistä. Musta on ihana tulla kotiin. Voi maata oman huoneen lattialla lakkaamassa kynsiä ja kuunnella musaa ja kattoikkunasta kuunnella naapureiden räksätystä. Kattoikkunasta paistaa aamuisin aurinko jaloille ja sieltä käy myös raikas tuulenvire. Voi myös istua sohvalla ja juoda liikaa kahvia ja katella telkkaria ihan muuten vaan. Kohta lähen tekemään jotain ihanaa risottoa ja sit parkkeeraan sohvalle kattelemaan et mitä ne olumppiakihot on keksiny päätösjuhlia varten.

Mikä teistä on kivaa?