Kun mikään ei riitä (eli Sannan eka yliopistovuosi).

Nyt se on sitten hoidettu, eka yliopistovuosi meinaan. Sanotaanko että voiton kautta vaikeuksiin? Olo on tällä hetkellä elämässä muutenkin pelokas, ahdistunut, stressaantunut, eksynyt, sanoisinko lähes toivoton ja itkuinen.

Ja siis muistakin syistä kuin että toi Euro 2012 meni ihan vituiks. Elämä ois varmasti ees piirun verran iisimpää jos ei tykkäis jalkapallosta.

Saatiin siis tänään kevätlukukauden tulokset. Täällä menee siis niin, että maksimipisteet on 100. A on paras, sen saa 70 pisteellä. B on 60-69 pojoa. Meinasin ekaks sanoa että C on 50-59 pistettä mutta en ookkaan ihan varma - 40 pistettä tarvii siis että pääsee läpi, D on feilaus (eli 39 tai alle pistettä) niin oiskohan toi C sitten 40-59 pistettä? En hallitse aakkosia. Katri tosin onneks hallitsee, ja korjataan että
A = 70-100, B = 60-69, C = 50-59, D = 42-49, E = 40-42 ja F(ail)= alle 40. (Kiitos Gaytri <3) Tässä on kaikista tän lukukauden kurssitehtävistä saadut arvosanat:

Syksyllä mulla oli neljän kurssin linja AAAB mikä oli aika ahdistavaa. Halusin neljä A:ta ja aattelin, kun syksyn kurssit oli niin helppoja, että jos ei tule nyt niin ei sitten koskaan. Nyt keväällä oli tilastomatikkaa ja muuta, että en oikeestaan ees aatellut että se kaunis unelmarivi ois mahdollinen.

Nyt siis keväällä sama homma, AAAB. Nää on ne kurssiarvosanat:

(Sori toi kuvien pienuus ja huono laatu! Sellasta se on screen capin kanssa. Klikkaamalla pitäis isontua.)

Vitut. Sain B:n siitä yhdestä kurssista mistä aattelin että varma A napsahtaa. Mä sain mun esseestä 55% eli ihan järkyttävä tulos, mä en tajua mitä helvettiä on tapahtunut koska musta se oli tosi hyvä essee. Enkä mä oo tottunut tollasiin tuloksiin etenkään jos kirjotan mun lempiaiheesta eli median vaikutuksesta lapsiin. Laitoin meiliä opettajalle et mitä tapahtui, toivottavasti se vastaa pian.

Oon oikeasti tosi masentunut. Ja JOOJOO tiedän että on maailman hölmöintä miettiä vaan sitä yhtä asiaa mikä meni vikaan eikä vaikka hehkuttaa sitä että se helkkarin matikka tuli tosiaan läpästyä kahdella A:lla sekä kokeesta että raportista. Varmasti huomenna on parempi fiilis mut tänään tällasta.

Tiedän ihan oikeasti että noi on hyvät tulokset, kyllä. Mutta ne ei oo ne tulokset mitä mä halusin ja odotin iteltäni. En mä nyt ajattele että kaikkien pitää olla täyden kympin oppilaita, oon tosi ilonen monien mun kavereiden puolesta kun ne sai sellasia tuloksia mitä ite halus. Mutta se että mulla on tollaset tulokset ja MÄ oon niihin pettynyt ei auta sillä että muut kertoo miten ne ei ees vaivaudu menemään kokeisiin, että mä stressaan liikaa.

Totta helvetissä stressaan. Tää on mun koulu ja mun opiskelu ja mun menestys. Mä oletan että mä, suht fiksuna likkana ja tän alan töitäkin tehneenä, pystysin parempaan. Oon todella pettynyt itteeni. Ja siitähän elämässä on kysymys, ei siitä millasena muut sua pitää tai onko ne suhun tyytyväisiä vaan ihan tasan siitä et kelpaatko itelles. Mä tällä hetkellä en kelpaa.

Nää ekan vuoden tulokset siis ei muuten edes vaikuta loppuarvosanaan sitten kun valmistuu. Kiva. En mä tällasta rivistöä pysty pitämään varmaan yllä sitten kun tosta koulusta tulee oikeasti vaativaa. Seuraavina vuosina tulee enemmän ryhmätöitä ja anteeks vaan, ne on ihan perseestä, enkä mä halua tehdä niitä idioottien kanssa. Että vituiks tää kuitenkin menee. Met ei kuitenkaan oo mikään luksuskoulu, eli jos mä sieltä valmistun ilman että saan sitä firstiä eli parasta arvosanaa niin morjens. Mulla ei oo mitään tulevaisuutta.

Ahdistaa muutenkin ihan helvetisti toi syksy. Mun on pakko tehä tota duunia että pärjään rahallisesti, ja vaikka työkokemusta tolta alalta on, niin aiemmin kun sitä duuni haki niin tuntui et ei sillä ees oo mitään väliä. Ei tullut kutsuja haastatteluihin, ei ees vastauksia, että mietin tässä onko mulla mahollista (rahallisesti sekä siltä kantilta et kelpaanko mihinkään) tehä yhtä tai muutamaa työharjottelua täällä sitten. Vitun tulevaisuus.

Aattelin, haaveilin, toivoin tänne tullessa että joo joo, kiva koulu ja uusia kavereita ja sitten etenen ihmetähden lailla mainontamaailmassa ja tapaan Sen Oikean ja koulun jälkeen jään tänne elämään sitä mun elämää mikä mulle mielestäni kuuluu. Vitut.

Tällä hetkellä mun elämä on sellasta että mulla ei oo kotia kohta, pitäis löytää se ennen kuin lähen Suomeen 11.pv eli melkosen pian. Meiliin ei oo tullut vastauksia mun kyselyihin, ei updateja uusista mahollisista kämpistä. Alukshan mun piti muuttaa mun kämppiksen kanssa mutta se nyt miettii kotiinpaluuta eli ei. Me ollaan hyviä kavereita mut oli toi kämpänettintä aika rankkaa henkisesti, ja nyt jotenkin on helpottunut olo että voi tehä sitä yksin ilman kompromisseja, vaikka käytännöstä se tekikin hankalampaa. Raha-asioita mä en ees jaksa enää miettiä.

Mä oon myös tosi yksinäinen. Tuntuu että kaikki ne kaverit ja sosiaalinen elämä mitä hehkutti kun tää vuosi alkoi, niin mitään ei sit oikeestaan jäänyt käteen. Ne on ihan kivoja tyyppejä joo ja varmaan voidaan käydä pubissa koulun jälkeen, mut jotenkin ne on tippuneet siltä jalustalta mihin mä ne kuvittelin - että nyt löytyi hengenheimolaisia ja meistä tulee ystäviä. En tietenkään ollu niin onnekas. Pelottaa jotenkin tosi paljon noi kaks seuraavaa vuotta, että tuleeko musta ihan sulkeutunut ja kaikki muut jatkaa elämän voittokulkua ja mä vaan nyhjään yksin röökinurkassa?

Että tässä kun edelleen, jo 28 vuotta jatkaa tätä elämän sivustakatsomista niin sitä tajuaa helvetin selkeesti että mulla ei kyllä oo yhtään mitään sisältöä elämässä. Tai on, mutta se sisältö ei oo täällä. Mutta mä en oo onnellinen siellä missä se sisältö on.

Hermoromahdus.

Sain viime yönä unessa hermoromahduksen.

Itkin äitin lattialla, se kun oli päättänyt heittää mut ulos kotoota (mitä kylläkään ikinä ei oikeesti tapahtuis), ja heittelin jotain tupakanpuruja sinne tänne.

Vollotin sitä että
- oon yksinäinen
- mulla ei oo kotia
- mulla ei oo rahaa
- musta tuntuu etten hymyile enää ikinä
- mun koko elämä tuntuu tyhjältä, paskalta, oon totaalisen hukassa kaiken suhteen eikä mulla oo mitään kivaa asiaa koko elämässä

Harmi vaan et kun heräsin niin toi oli edelleen ihan totta.

Verbihuumoria.

Anne tuli helmikuussa Lontooseen ja sille kävi just niin mitä mä aattelin et mulle ois käynyt. Tai no en realistisesti aatellut mut toivoin (turhaan, tietenkin). Se meni ja tapas ihanan pojan ja rrrrrakastui.

Tästä syystä mä sitten hyvänä ystävänä uhrauduin kun Anneli kysy yks lauantai että voidaanko vähän askarrella tolle Mister Rightille yks juttu. Se että tätä pyyntöä siivitettiin lupauksella tuoda bisseä, ei tietenkään liittynyt mitenkään mun myöntävään vastaukseen.





Tähän väliin pakko sanoa maailman isoin kiitos mun perheelle ja ystäville. Mulle on tehty niin ihania asioita tässä viime aikoina että morjens. Toivon että mä osaan ottaa mulle rakkaita ihmisiä huomioon ees vähän samalla tavalla mitä mua otetaan. Oon maailman onnekkain ♥ Että en voi ihan paska ihminen olla jos yks nimeltämainitsematon Lulumuru ostaa salaa mulle lipun Disco Ensemblen keikalle tänne Lontooseen (pus vaan sinne). Tai toinen laittaa tilille rahaa et saan ostaa epähasardit kengät joista ei tuu tulehdusta, ja sit sanoo et loppurahoilla voi ostaa kaljaa.



Tai se et Anne tosiaan tuli kaljapäkin kanssa ja teki meille vielä herkkuruuat seuraavana aamuna.

Äh, toivottavasti tää ei nyt kuulosta siltä että oon kiitollinen vaan siitä et ne ostaa tai antaa mulle jotain. Tää kiitollisuus ja rakkaus menee paljon syvemmälle kun tollasiin asioihin, mut musta noi on vaan niin hyviä esimerkkejä siitä että ajattelee toista. Oon niin otettu ja onnellinen, ja jahka oon rich bitch mainosguru, niin toivottavasti jotenkin (ja luonnollisesti sitä ennenkin) pystyn korvaamaan kaiken.

Mutta asiaan. Tehtiin siis Annen hanipöölle sellanen suomen opiskeluvihko. Väsättiin sitä kellon ympäri, käytiin Mäkkärissä välillä, ja voi pojat että oli hauskaa. Onneks me molemmat oltiin niin anaalisia et pystyttiin monta minuuttia pohtimaan et millä värillä viikonpäivät pitää kirjottaa.

Aina ei ihan onnistunut.





Projektin aikana oppi omasta äidinkielestä kyl ihan uusia juttuja. Mikä monikäyttöinen kieli! Ja niin rikas. Ja välillä ihan käsittämätön.

Täällä Lontoossa mä muutenkin tykkään tosta yökyläilystä. Välimatkat etenki yöllä tuntuu niin pitkiltä, että helpompaa jäädä yöks. Ja toi viikonloppu oli ihan superkiva, sellasta ala-asteen tapasta yökyläilyä et vaan nauretaan ja juorutaan. Parast.





Anneli vielä kokkas aamupalaa! Omnom. Leikittiin et ollaan brunssilla maailman parhaassa paikassa eli tietty Bertsu Berliinissä.

Niin se verbihuumori. Yöllä kahden aikaan nauratti kun esimerkit (netistä löydetyt) oli just sellasia verbejä mitä mä voisin kirjottaa. Runollisia.

Sinä lähdet.
Minä suren. Sinä et sure.
Sinä panet. Minä en pane.
Sinä naurat.

Hearings.

Dippadai, dappadai. Toivottavasti kaikilla soi nyt se ärsyttävä rallatus päässä.

Just nyt juon olkkarin lattialla kaljaa. Kattelin kämppäsivustoja muutaman tunnin, ja nyt pitäis päivittää blogsukkaa ja ajastaa pari postausta. Anteeks vaan tosiaan että oon ollut hiljaa luvattoman kauan (tiedän että siellä on virrannut kyyneleitä ja elämänne on tuntunut tyhjältä!), tässä on vaan ollut vähän kaikenlaista. Aattelin kuunnella kunnon kesämusaa eli Tehistä, mut jotenkin kaikki biisit kuulosti potentiaalisesti itkettäviltä niin siirryin sit tohon Apikseen.

Tosiaan, viimeiset pari viikkoa on menneet tätä tahtia:



Herään, meen töihin, ja kun raahaudun kotiin ysin aikoihin, notkun kämppisten kanssa olkkarissa kattomassa joko Sinkkuelämää tai Ylpeys ja Ennakkoluuloa (mmmm Mr. Darcy ♥). Sitten puhutaan vaan muuttamisesta. Ei oo ollut mitään onnea sen kanssa vielä, teen postauksen siitä sitten kun voin kertoa et miten se oikeesti löytyy se tuleva koti. Vielä en tiiä.

Tekis mieli lähtee vähän ulos hurvittelemaan. Aamulla ei ollut yhtään vielä sellanen olo, mut sit kävin kaupassa, ja PLIM! Oon aina haaveillu et Se Oikea tulis vastaan vaiks kaupassa kun molemmat tapellaan vikasta bissepäkistä. No melkein. Joku ihana saksalainen poika kyseli multa et onko täällä rahkaa, et mun tää kaveri väittää et ei oo, mut voitko lovely lady (ja kaikki kommentit missä väitetään et lady viittaa siihen et se aatteli et oon niin vanha, ni deletoidaan suorilta käsin) kertoo et onko tää totta. Sanoin sit et joo, ja höpöteltiin jotain. Se vaan tuijotteli mua silmiin ja hymyili. Sit se meni pois ja sano et ihana tutustuu, lovely lady. MIKSEN MIKSEN MIKSEN pyytäny vaikka puhelinnumeroo tai pussailuseuraa? Äh. Potkin itteeni ikuisesti. Mut siitä tuli kiva fiilis ja nyt tekis vaa mieli lähtee vähän kikattelee jonneki terassille.



Sitten, pojista puheenollen, se mun tänne muuttaessa hostellissa tutustuma Se Oikea hollantilaispoika kirjotti mun seinälle FB:ssä. IIIIIK!! Siit ei oo kuulunu mitään (eihän niistä ikinä) vaiks mä aina välillä aattelen sitä. Sit yhtäkkii se kirjotti mulle! Luonnollisesti menin heti vaklaamaan sitä, ja äh se on kyllä niin ihana. Ja söpö. Se ois ihan täydellinen mulle ellei se ois sen yheksän vuotta nuorempi. En kestä. En vaan kestä.

Et sellasta. Mitä sinne kuuluu?