I can festival!

TSADAA! Vanha raihnas akka jaksoi vielä neljän vuoden tauon jälkeenkin leikkiä festarieläintä ihan olan takaa.

Mitä mä voin sanoa? Oli kuudentoista vuoden odottamisen arvoinen? Oli parasta ikinä? Sai mut onnelliseks miljoonalla eri tapaa? Nyt oon niin koukussa että tästä on pakko tehä vuosittainen perinne?

Good morning, Glasonbury!
Me telttailtiin lähellä päälavaa eli Pyramid Stagea, ylämäessä koska jos sataa, kuten Glastossa aina (paitti tällä kertaa vain ekana päivänä, tietysti, koska mustahan tollanen auringonpaiste ja helle on jumaliste parasta ikinä), niin ei sitten jää alamäkeen lammikkoon uiskentelemaan koko teltta. Ainoa miinus tossa oli se, että koska pari muutakin sattui paikalle, pitkä matka vessaan telttojen läpi kompastelemalla ketterästi ylitse hyppimällä oli välillä vähän raskasta. Matka autolta teltta-alueelle, joka siis ei oo mitenkään erikseen vaan niitä on ympäri ämpäri festarialuetta, oli hemmetin pitkä. Jouduttiin tekemään kaks matkaa, toisella vaan juomia hakemalla, ja tuntui kyllä että siihen matkalle saattais jopa kuukahtaa. Onneks 45kg bisseä oli sen arvosta. Haaveilin koko ajan ajatuksesta et miten kevyt se rinkka sitten on ku lähetään ja juomat on juotu, mut lähtöaamuna veskimatkalla bongasin lavallisen puolen litran Carlsbergejä. Avaamattomina. Enhän mä voinut jättää niitä siihen! Kaheksan (eli neljä kiloa, koska oon päättänyt et kilo on hyvä kaljamittari) jaksoin raahata kotiin, kyllä vierailemaan tullut äippäkin ilmaista bisseä osasi arvostaa.

Festarieläin itse! Selkeästi otettu reissun alussa, koska nenä/kädet/niska/rinta ei ole pahasti vielä palanut. Eikä tarvi vielä laittaa sitä +50 Himalajalla testattua aurinkorasvaa. Taisin myös saada ekana päivänä auringonpistoksen, koska seuraavana päivänä ei se kooma ja tärinä ollut kyllä ihan darran aiheuttamaa.

Hei en voi ees ymmärtää miten valtava toi alue on. Siellä sai kyllä tarpoa! Hirveet rakot molemmissa jaloissa ja vikana päivänä ei pysynyt ees pystyssä enää. Lähettiin tiistaina töiden jälkeen ja tultiin maanantaina iltapäivällä, ja vaikka oltiin tosi ylpeitä et miten vanhuksetkin jaksoi, niin just että ehkä enää yhtään päivää ei olis pystynyt olemaan.

Jolly Jock! Tää oli niin ihana setä, soitteli torstaina kun varsinaiset bändit alkoi vasta perjantaina. Vähän epäilen että tää on sen farmin, jolla Glasto järjestetään, joku pubikaveri, joka pääsee tonne aina viettämään vuoden kohokohtaa.

Bastillen keikka oli yks kovimmista! Tässä kuvassa ne vetää coverina ysärihelmeä Rhythm of the Night. Ai että! Muutenkin tuntuu et kuuluu perinteisiin et tuolla lauletaan covereita; Amanda Palmer veti Common Peoplen, Bastille ton, Hurts lauloi Army of Men (siis ei miehet-men vaan minun-men) ja muutkin lauloi vaikka mitä mut oon varmaan ollut liian skittles-vodkissa niitä muistaakseni. Ja hei skittles-vodkasta tulikin mieleen että SILENT DISCO! Voi morjes! Ihan parhautta! Ootteko olleet?

Tässä ehkä esiintyy musiikkiyhtye Arctic Monkeys. Olin joskus ihan superfani, sitten kolmannesta levystä etiäpäin se vähän jäi, mut jumatsuikka niiden keikka oli kyl ehkä yks helmistä tuolla - nyt oon tietty kuunnellut niitä puhki himassa. Tanssii vaan ihan hulluna! Nekin alotti Yellow'ta coverina mut sit keskeytti ja sanoi et "Do you really think so?". Hahaa, festarihuumoria. Hehheh. Muita lemppareita oli Of Monsters and Men, The xx, Rudimental, ja sellanen kahta biisiä aina coverina sämpläävä britolilainen Ten Pound Suit Band (josta on hauska keksiä vaikka mitä lempparinimiä koska toi on tosi vaikee nimi, kutsuin niitä varmaan eniten Ten Dollar Signiksi). Hurts ja Editors ja Amanda Palmer ja juurikin Bastille oli kans hyviä. Ten Door Cinema Clubilta ehin kuulee yhen biisin, joka onneks oli mun lemppari. Se miinus on sanottava et ohjelmistossa monta helmeä meni ihan päällekkäin, ja toi alue on sen verran megavaltava et lavalta toiselle ei ihan rivakasti siirry. Joutuu tosissaan priorisoimaan :(

Good night, Glastonbury!
Tässä näkymä siis meijän festarikodin ovelta lavalle päin.

Yks mulle tärkeimpiä asioita mitä tosta rymyviikosta jäi mieleen oli se, että miten kodikkaalta se tuntui. Oli ihana päästä pois Lontoosta. Englanti on niin kaunis, ja kun ajettiin Glastoon ja takaisin, niin jo se että puut ja nurmi tuoksui, tuntui taivaalliselta. Jotenkin sellanen enemmän "oon kotona" -olo ehkä tuli. Ei niin, että tää ois mun koti, mutta tollanen jonkun ekstran tekeminen, tai ihan vaikka festareille lähtö, on jotenkin niin sellasta, turvallisen tavallista? Että mulla on täällä tyyppejä joiden kanssa voidaan tehä roadtrip ja olla viikko yhessä. Tuntuu että läheni ton mun koulukaverin, sen poikkiksen ja niiden kavereiden, joita en ees ennen ollut nähnyt, kanssa ihan hirveesti. Tuntui tosi hyvältä olla niiden kaa, sellaselta vähän samanlaiselta mitä mun parhaiden ystävien kaa Suomessa. Että joko paska läppä lentää ja on omia tyhmiä inside-juttuja, tai sitten voidaan vaan olla ihan hiljaa eikä sekään oo vaivaannuttavaa.

Näihin kuviin (onneks kukaan täällä käyvä ei edes odota mitään hyviä tai järkeviä kuvia, muuten ois varmaan taas pitänyt varoittaa karmivasta laadusta), näihin tunnelmiin. Seuraavaksi voiskin jo alkaa suunnitella että koskahan ton rinkan purkais...

Hei kysykää ihan hirveesti kaikkea! Rehentelen mielelläni. Kuljenhan käsi ojossa ja Glasto-kassi olalla täälläkin, ja Suomessakin vielä aion, jottei kellekään varmaan jää epäselväksi missä on oltu. Eli jos mieleen tulee kysyttävää ihan vaikka käytännön järjestelyistä tai siitä mitä söin siellä (oisin kovasti halunnut kertoa tässä mutta sitten inspis katosi, kerrotaan nyt teaserina että raclettea ja halloumi-tuutin ainakin!) niin hit me hard.