maanantai 20. elokuuta 2012

Live to learn, learn to live something new.

Exactly one year ago, I had my farewell party in Finland - one of the happiest days in my life. After that I've had the best and worst times of my life. Lived to learn, learnt to live something new. What's been one constant is the lovely old and new people around me. I feel so lucky, and proud.

Törkeästi plagioitu yhen tytön Facebook-statuksesta tänään. Mahdollisesti käytin sanaa plagioida väärin, koska toihan siis oli mun oma status. Mulla on vaan niin hyvät jutut et pakko jakaa ne monessa paikassa.
(Toivon muuten että sitten tässä aikojen saatossa kun taas valitan ja angstailen blogiin, niin linkkaatte mut tähän kirjotukseen takasin että muistan että oon mä joskus ihan onnellinenkin.)

Varmaan tossa viime kuukausien aikana tuli ilmi että mä olin aika onneton. Mulla oli hirveä koti-ikävä, Suomi-ikävä, miksi sitä sanoiskaan. Tuntui että mulla ei ole täällä mitään sisältöä elämässä, ystävyydet on pinnallisia ja oon tosi yksin. Syksyhän oli puolestaan varsinaista voittokulkua ilosta toiseen. Kaikki oli niin uutta ja ihmeellistä. Sitten alkoi se arki, ja tuntui että olo oli ihan tyhjä ja turta. Että kuten joskus sanoinkin jossain postauksessa, kaikki mitä rakastan on Suomessa mutta mä en oo onnellinen siellä.


Tässä kohtaa on taas aiheellista linkata Hansin mielettömän mahtavaan kotoutumiskäyrään, joka toimii edelleen mun itsetutkiskelun perustana näin ulkosuomalaisena ja onnellisuutta etsiessä.

Ehkä senkin takia toi alkuvuosi oli niin hankala, että se romahdus tuntui niin suurelta syksyn jälkeen. Aattelin silloin että tää on niin mun juttu, tätä mä oon aina halunnut, Suomi on aina tuntunut mulle väärältä paikalta ja nyt oon siellä missä pitääkin. Aattelin että mä oon niitä tyyppejä jotka kotiutuu heti, ainakin ilman suuria eksistentialistisia kriiseja - ja sitten niin ei käynytkään. Mulle tuli, vähän viiveellä, se luonnollinen seuraava vaihe eli ikävä sinne mistä tulikin. Se oli iso juttu myöskin siksi, että yhtäkkiä musta tuntui etten tunne itteeni enää ollenkaan. Enkö ookkaan se rohkea yksin seikkailija joka aina kuvittelin olevani? Että oonko mä sittenkin sellanen jolle omat unelmat ei lopulta merkkaakaan niin paljon kuin ne läheiset? TOTTA KAI mun läheiset on mulle maailman tärkeimpiä, mutta mietin monta kertaa vakavasti että ehkä mä oisin sittenkin onnellisempi Suomessa koska ne rakkaat on lähellä - vaikka olisinkin sitten sisäisesti onneton. Tää oli mulle sellanen herätys mikä pelotti, että enkö mä tunnekaan itteeni yhtään, oon sittenkin ihan joku muu kuin mitä mun monen vuoden kuva itsestäni on antanut mun ymmärtää. Oon aina ajatellut tuntevani itseni hyvin, ja yhtäkkiä tuntui että ehkä mä olenkin joku ihan muu, että oonkin sellanen tyyppi jota en ikinä halunnut olla, että ehkä oon vaan valehdellut itelleni kaikki nää vuodet.


Näistä asetelmista pelotti mennä Suomeen. Tietysti oli maailman ihaninta, mutta pelkäsin tosissani sitä että ehkä hajoan lopullisesti enkä halua tulla tänne enää. Realistisesti tietysti tiiän, että kun/jos paluu Suomeen koittaa, niin ei sekään yhtä juhlaa ole, ei se ole pelkkää lomaa ja sitä ihanaa mitä on nyt aina kun käyn siellä, sellaista harvinaista herkkua. Sitten aloin tietysti jo stressaamaan sitä että mitä sitten kun mä palaan sinne, oon varmaan vielä enemmän hukassa kuin nyt. Että kun tulee se paluukriisi, että onko sittenkään hyvä näin. Missä mun on hyvä olla, minne mä kuulun?

Yhtenä kauniina kesäyönä sitten avauduin näistä tunteista mun ystävälle. Sanoin ääneen sellasia asioita mitä en ollut jotenkin uskaltanut tunnustaa ees itelleni. Muun muassa sen että en muista koska oisin nauranut niin paljon ja rehellisesti mitä Suomessa. Että se ihminen joka mä oon Lontoossa, ei ole se Sanna ketä mä tiedän olevani ja kenestä tykkään. Että mä esitän täällä, en paljoa, mutta vähän. Että tää Suomessa olo muistuttaa mua siitä kuka mä oikeasti olen, ja mitä mä haluan olla - mä tykkään itestäni.

Mutta arvatkaa mitä? Jostain, en tiiä mistä, varmaan pyytettömästä rakkaudesta ja tunteesta että ihmiset hyväksyy ja haluaa mut sellasena mitä mä oikeasti olen, tuli mielenrauha. Ihana, kaunis, levollinen mielenrauha.

Mä sain sellasta energiaa, halua tehdä mun läheiset ylpeiks, että kun Lontooseen paluu koitti, se ei ollutkaan pelottavaa. Se tuntui uudelta alulta. Uusi koti, uudet kämppikset, uusi minä - tai ei uusi minä, vaan se vanha Sanna kenet tunnen ja kuka haluan olla. Haluan uskaltaa olla. Ja musta tuntuu että mä oon pystynyt pitämään siitä kiinni, että en tunne jatkuvaa tarvetta yrittää olla mitä muut haluaa mun olevan, vaan mä oon mä ja jos se ei kelpaa, harmi - ja jos se kelpaa, tietää että on löytänyt ympärilleen oikeita ihmisiä.


Toivon että tää fiilis pysyy vielä kun koulukin alkaa, siellä ne ryhmäpaineet kuitenkin on vielä kovempia. Mutta nyt mitä oon nähnyt pari kertaa mun kivoimpia koulukavereita, ja ollaan paljon puhuttu näistä asioista, tuntuu et ne ihmiset ainakin on sellasia keiden kanssa haluan olla. Painitaan kaikki samojen juttujen kanssa, ja todettiin että nyt kun tavallaan on kokenut ne mahtavat ja paskimmat asiat jo, osaa varautua eri tavalla tulevaan. Että paskat hetket ei ehkä enää murenna, koska voidaan jutella niistä.

Töissä oon ottanut enempi kontaktia ihmisiin, ja nehän on tosi kivoja! Nää kaks poikakämppistä on kans jotenkin tosi tervetullut lisä elämään, niiden kanssa on niin rentoa ja teeskentelemätöntä.

Pitää vielä sanoa jotain mikä ehkä kuulostaa aika hassulta. Tossa kun puhuttiin unikavereiden kanssa, niin ne sanoi sitä et niiden fiilis on se että ne muuttuu aikuismaisemmiksi ja kasvaa. Että ne ei oo sama ihminen mitä vuosi sitten vaan ne on muuttuneet paremmiksi. Mulla oli fiilis eri, musta tuntui että mä muutuin vääräks versioks ittestäni, sellaseksi joka on vähän Sanna mutta ei ihan Sanna - ja se tuntui pahalta. Ehkä toi 5-6 vuoden ikäero tekee sen että muuttuminen muuttuu, onko se hyvää vai huonoa. En nyt sillä ettenkö varmasti ois kasvanut tässä vuoden aikana, mutta jotenkin se että nyt muistaa kuka on - ja etenkin muistaa että tykkää itestään - niin siitä haluan pitää kiinni.


Tänään aamulla kun lampsein tuolla helteessä duuniin ja kattelin jotain nostokurkia ja kuuntelin musiikkia, tuli ihan rehellisen onnellinen olo. Että täällä ollaan. Oon selvinnyt kaikesta, ja oon ihan hemmetin ylpeä itestäni. Laskeskelin että oon asunut neljässä eri kaupungissa, kahdessa eri maassa. Uus kaupunki on aina oikeastaan uuden elämän alku, ja mä oon tehnyt sen jo useasti - vaikeuksien kautta, mutta niin paljon saaden. Mulla on ihania ihmisiä ympärillä ja voin sanoa että oon oikeasti ihan hiton ylpeä itestäni. Vaikeita hetkiä tulee aina, mutta suurempaa rikkautta ei voi olla kuin tieto siitä että on hyvä ihminen itse ja että ympärillä on rakastavia ihmisiä.

Harva asia tuntuu niin pelottavalta kuin se että on rehellinen itelleen. Harva myöskään on ehkä yhtä palkitsevaa - ja ties mihin se sut lopulta vie.


Samoin, tälleen ikistressaajana, tällä hetkellä on mielenrauha myös sen suhteen että en jaksa ees miettiä tulevaisuutta. Siis sillä että apua nyt pitää heti päättää että jäänkö tänne vai palaanko Suomeen. Mun ei tarvitse, ja kaks vuotta on niin pitkä aika että siinä ehtii tapahtua mitä vaan. Ihan turha miettiä sitä etukäteen, koska elämä tapahtuu, ei tuu tilauksesta.

Puhkikulutettuna biisinä tänään toimii Feistin 1234, sopii niin ihanasti iloisiin ja sellaisiin vaikeuksien kautta keveisiin askeliin.

3 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Kiva lukea tommosta tekstiä töissä... Mä oon ylpeä susta ainakin! Harva pystyy tohon mihin sä on ryhtynyt!

<3 L

Jamy kirjoitti...

<3

Sanna kirjoitti...

Lulu - Kiitti muru ♥ Joo oon kans aika ylpee itestäni ja meinaa niin paljon et tekin ootte. Lueskelin eilen noita mun postauksia keväältä ja ei hitto, nyt vasta tajuu miten paskana sitä ihan oikeesti on taas ollu.

Jamppa - ♥ Ja kiitos vertaistuesta kaikkina näinä aikoina, oot ollu korvaamaton!