torstai 19. tammikuuta 2012

Paluu Lontooseen.

(mikä toi otsikko on? miksen mä keksinyt mitään kivaa? parempia otsikkoehdotuksia otetaan vastaan!)

Muistatteko kun sanoin ennen Suomeen lähtöä että ahdistaa? No sanoin niin. Sitten ekana päivänä Suomessa (tätä te ette voi tietää eli opeitte jotain uutta tänäänkin!) sanoin että jee, ei ahdista.

Se oli siis ekana päivänä. Kolme viikkoa oli tosi pitkä aika, ja vikalla viikolla mulla olikin jo vähän ikävä Lontsuun. Sitä arkea, ja kavereita tällä. Tota ei sitten missään nimessä saa käsittää niin etten ois nauttinut elämästä Suomessa - mähän nautein, ja paljon.

On niin sanoinkuvaamattoman turvallinen ja onnea tuottava tunne mennä Suomeen ja nähdä perhettä ja ystäviä, ja jatkaa siitä mihin viimeks jäätiin. Ne on vielä ihan samanlaisia, ja mä oon vielä ihan samanlainen. Siellä on paikkoja minne mä voin aina mennä kun tuntuu ettei pärjää enää yksin, vaikka aikaa olis välissä vierähtänyt kauankin. Kai tää on sitä vilpitöntä rakkautta :)

Vähitellen Suomessa musta alkoi tuntumaan siltä että tää koko Lontoo olikin joku uni, kuvitelma, ettei sitä koskaan tapahtunut. Tuntui hassulta ja epätodelliselta ajatella vaikka mun huonetta ja kotikatua - onko ne siellä? Olinko mä siellä? Suomessa olin vaan niin lomalla, ilman mitään arkea, että sitä vaan eli sitä hetki kerrallaan.

Lähtöpäivä oli taas kerran kamala. Inhoan jäähyväisiä. Ainoo hyvä asia oli se, että mun pikkusisko tuli mun kanssa vielä Lontooseen, sain jatkaa lomaa ja mysyilyä vielä viikon. Mutta sitten kun saatoin sen koneeseen... Mikä yllättävä itkupurkaus! Olin niin maani myynyt matkalla kentältä kotiin että terve. Aiemmissa hyvästelyissä on vielä voinut todeta että nähdään sitten parin kuukauden päästä - nyt on vaan joku tuntematon käsite "kesällä".

Epäilen että kaiken teki entistä pahemmaksi se, et olin kuumeessa ja tosi kipeenä. Oon just niitä tyyppejä ketkä kipeenä tahtoo vaan äidin. Sit katon vähän Liviä ja itken mainoksissa ja hääohjelmissa ja koko ajan.

Mulla oli melkoisen paska olo pari päivää. Mietein että oliko tässä oikeesti mitään järkeä. Tuntui että ei ole hyvä täällä, ja toisaalta realistisesti ajatellen tiesi että jos menis takasin Suomeen niin eihän se ole sitä ihanaa lomaa koko aikaa - muistaa kuitenkin miksi sitä ylipäätään etsi jotain uutta sisältöä elämään. Silti, olo oli kurja.

Fiksu Sanna sitten lueskeli vaan korjaussarjana blogeja. Blogeja joissa näkyy kesäinen Helsinki, blogia jonka kirjottaja asuu Porissa (okei olin oikeesti tosi kipee koska harkitsin semivakavasti jo Poriinkin takaisin muuttamista) ja yhen Suomeen ulkomailta palanneen tytön blogia. Mietein vaan koko ajan että miltähän se tuntuu, maailman parhaalta, olla vihdoinkin takas rakkaiden tykönä, kun on ollut kauan pois.

Ei tää depistely onneks kauaa kestänyt. Parannuin, ja näin Lontoon kavereita. Sitten tuntui että kaikki loksahtaa taas kohilleen, oon nyt just oikeessa paikassa. Nyt vaan odottaa innolla tulevaa kevättä ja kaikkia seikkailuja :)

Tajusin eilen että oon ehkä maailman onnekkain. Mulla on ainakin kolme paikkaa maailmassa minne mä voin mennä, milloin vain, mun ihmisten työ.

Lähtöpäivänä yks muru kysyi et tuleeko tästä koskaan helpompaa. Tosta hyvästelystä. Se on ihan kauheeta. Ei siitä varmaan helpompaa koskaan tuu, toivottavasti ei, siinä vaiheessa jos ei enää kentällä itketä niin tuntuu et ehkä se on sitten merkki siitä että ei tulis enää raastava ikävä. Jotenkin sitä kuitenkin jokaisen elämä jatkuu samoissa kuvioissa, te tiiätte siellä ja mä tiiän täällä että kaikki kyllä sujuu, että vaikka ollaan poissa silmistä niin ei olla poissa mielestä. Ja aina yllättävän nopeasti tulee se seuraava kerta kun nähdään.



Olipas masentavaa. Palkintona niille jotka jaksoi lukea tänne asti, saatte pari hyvää uutta biisiä.



6 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

<3 <3 <3 <3 <3

Tapsa kiittää kortista ja äipppä kans ;)

Siiri kirjoitti...

:-( lähteminen on oikeesti aina yhtä kamalaa, ja ei, ei se helpota ainakaan mulle ikinä. itkin itekkin taas ihan vuolaasti sunnuntai iltana ku lähin meijän suomisalilta vikaa kertaa taas vähään aikaan(tai niinhän sillon luultiin :-D).mutta siis pointti oli se että i feel you ! ihan samoja tunteita täälläkin

Sanna kirjoitti...

Lulu - jee kiva et tuli perille! Meinasinki jo alkaa kyselee sen perää :)

Siiri - tää on kyl toisaalta parasta aikaa ja toisaalta pahinta. Ei oikein tiiä et mitä millonki pitäis tuntea, mut onneks positiiviset fiilikset on voitolla - toivottavasti sielläkin! ja hei jeee, ihanaa uusiosuomea teille :)

Anonyymi kirjoitti...

<3 tapsan kortti oli paras. rubsa oli vaa ite ihan kade siit. buu, mä en tykkää jäähyväisist. mut tykkään siit et oot onnellisin siellä lontoossa, mitä oon nähny sua aikoihin ja that makes me happy!! :p vaikka "kesällä" on tuntematon, niin voihan sitä aina päräyttää sinne vaikka keväällä! Pusuja! tee:jenni

Soile kirjoitti...

Kuulostaa rankalta! Mutta hienoa että tuntuu taas oikealta olla siellä :)

Sanna kirjoitti...

Jenni - ja vaiks heti ens viikolla! Superjee! ♥

Soile - aika rankkaa joo. Toisaalta kun siihen osaa vähän varautua jo ja tietää et se ei oo lopullista, niin kyllä sen kestää :)