Uusia pettymyksiä kohti.

Ihan ekaks haluan kiittää teitä kommenteista viime postaukseen. Ootte kaikki niin ihania ♥ Oon ihan overwhelmed, kiitos murut.

En saanut sitä unelmaduuniani. Sain soiton äsken, ja ne oli kuulemma tosi impressed musta ja oisin ollut ihan täydellinen siihen duuniin. Ainoo tekijä oli se, että yks toinen hakija on itse asiassa ollut siellä töissä aiemminkin eli tuntee talon tavat. Mutta ne siis haastatteli viittä tyyppiä, mä olin yks niistä, ja sain tosi hyvää palautetta. Haastattelu itessään oli vaativa mut hauska, eli piti miettiä kaikkia ongelmatilanteita - musta pärjäsin hyvin. En viitti valehdella ettei tunnu missään, koska oon ihan totaalisen paskana tästäkin. Mutta yritän sannamaisella tavalla aatella että tää ei sit vaan ollut tarkotettu näin ja mulle on jotain muuta. Toi on mun perusajattelutapa, tällä hetkellä se tuntuu hankalalta ja hajottavalta, mut mitäpä sitä muutakaan voi tehdä kun ei oo mitään. Se farmi on kyl ihana ja ainakin tän proggiksen seurauksena oon löytäny Lontoosta sellasen pakopaikan.

Mä oon aina ollut sellanen minä-tyyppi ja urasuuntautunut. Tai siis että tykkään viettää itsekästä elämää ja olla hyvä työssäni, tehä sitä mitä mä rakastan. Nyt sitten viime aikoina oon vähän miettinyt et onko se sittenkään se tärkein asia. Tai siis oishan joku perhe tosi ihana. Mut varmaan kaikki näkee just vähän sellasena Tekijänä joka menee ja hoitaa ja pärjää. Niinhän mä oonkin, paitti sitten tällasina hajoiluhetkinä.

Mun kaveri sanoi mulle eilen että niin kun sulla on toi ura enemmän hallittee sun auraa. Sanoin sitten jotain ihan uskomatonta mitä en ikinä ois aatellut aattelevani, että mieluummin mä ottasin sen pojan kun ton unelmaduunin. Lälläslää, en saanut kumpaakaan.

(Kurre selkeesti on saanut just sen mitä halus.)