torstai 23. helmikuuta 2012

Mietintöjä ihmisistä.

No kuulostaapa älykkäältä ja korkealentoiselta! On siis harhaanjohtavaa.

On viime päivät ollut vähän paha mieli. Tai paha tuuli? Ei, kyllä se enemmänkin on ollut että paha mieli. Homma toistaa kaavaa joku ärsyttää-mä ärsyynnyn-mä harmistun koska oon aatellu pahaa jostain-tulee paha mieli. En haluu että musta tulee joku mean girl. (No ei musta tule eikä oo lähelläkään, välillä vaan pitää kunnolla paisutella asioita ja angstata kunnolla, vai mitä?)

Yks mun monista ongelmista ihmisten suhteen on se, että "ihastun" nopeesti uusiin ihmisiin ja asetan ne melkeinpä jalustalle. Sitten hetken päästä kun ne tekee jotain, ihan normaalia ihmismäistä tai sitten jotain vähän ärsyttävää, niin ne tippuu sieltä mun jalustalta ja tunnen tulleeni petetyksi. Tää ongelma siis ei ole muiden, koska meistä kukaan ei oo täydellinen, vaan täysin mun ja mun epärealististen odotusten. Oon tiedostanut ton jo monta vuotta mutta silti näköjään sitä välillä sattuu. Ja sitä paitsi, kukaan ei oo nyt täällä ees ollut ja tippunut tolta jalustalta, tulipahan vaan mieleen tässä muutamien viime päivien aikana.

Mä löysin täällä heti koulun ekana päivänä tyyppejä, joiden kanssa synkkas heti ja ollaan hengattu siitä asti yhdessä. Kutsuisin niitä kyllä jo ystäviksi, ja tunne on molemminpuoleinen. Tuntui ihan käsittämättömän hyvältä että niin nopeasti muodostui semmonen piiri keille voi avautua ja keiden kanssa voi pitää pyjamabileitä ja ketkä tykkää ja välittää, ja mä samoin niistä.

En oo koskaan ollut koulussa suosittu. Oon kai ollut ihan tykätty, mut en sitä ehdotonta kermaa. Jostain syystä täällä, mä ja mun kaverit ollaan ne "tunnetut" keistä kaikki tykkää. Ja tarkotan tota mahdollisimman epäitserakkaalla tavalla.

Nyt huomaa kuitenkin selkeesti että se honeymoon-vaihe on ohi. Se on musta toisaalta ihanaa, koska tarkottaa että tunnetaan paremmin ja lähemmin, ja ollaan rehellisiä toisillemme ja ihan omia itsejämme - ja silti ollaan ystäviä. Että voi sanoa jos joku painaa mieltä. Kaikki ei oo koko ajan halinalleja ja hattaraa, mutta se on enemmän todellista. Mä voin kuvitella että oon näiden ihmisten kanssa vielä pitkään.

Meitä on siis ollut semmonen about kymmenen hengen porukka, ja nyt yks niistä on käyttäytynyt vähän huonosti. Ollaan funtsittu sitä lähimpien kanssa jo vähän aikaa, ja sitten viime viikolla tuli pieni konfrontaatio jossa sanottiin tyypille että himmaa vähän. Nyt sitten tuntuu et se on vähän laitettu "paitsioon", mikä sen käytöksen pohjalta musta on ihan jees, mutta siitä huomaa että se yrittää parantaa. Ja nyt mietin sitten että ei oo oikein olla antamatta ihmiselle mahista parantaa vaan heti tuomita. Ollaan me vieläkin kavereita, ja ehkä mä ylireagoin, jotenkin on vaan ollut paha mieli tosta. Että miten pahalta se tuntuis jos ite olis siinä. Mut joo, ehkä mä ylianalysoin muutaman päivän perusteella, ja asiat menee omalla painollaan.

Toinen kaveri puolestaan on ite vetäytynyt meistä. Siis ei käy koulussa ja tyyppi jonka kaa ennen oli yhteyksissä koko ajan, ei enää ees vastaa viesteihin. Meidän piti huomenna mennä sen kaa keikalle, mutta se vaan ilmotti ettei varmaan pääse. ?? Oon ensinnäkin huolissani että mikä sitä vaivaa, koska se vaan eristää ittensä ihan täysin. Ja mun on myös ikävä sitä.

Mietin että onko vika mussa. Pitäiskö mun tehdä jotain erilaista, ajatella erilailla, halailla vaan kaikkia? Tää sitten taas kertoo siitä miten mä aina kuvittelen että koko maailmankaikkeus on vaan musta kiinni. Huoh.

Pointtina tässä kaikessa jaarittelussa ehkä se, että sitä aina jotenkin pelästyy ja ahdistuu (tai no mä ainakin) kun muistaa että ihmissuhteet on hankalia ja ne ei mee kuten saduissa. En oo ollut koulussa 10 vuoteen about, ja olin ihan unohtanut että miten se kuvio siellä toimii. Trallattelin vaan syksyllä että mahtavaa löytää heti tällanen porukka, ennen kuin muutamista paljastu aika inhottavia asioita, ja sitten sitä taas muistikin että ai niin.

Ja siis kun sanon että muutamista paljastui inhottavia asioita, niin tarkotan sitä. Että toivottavasti ette nyt saa musta sellasta käsitystä että poljen ihmisiä maanrakoon koska niillä on väärän väriset silmät.

Lopuks voisin vielä mainita meikäläisen, mut eri asiassa. Erityisesti ne (liian?) suuret odotukset ja paineet mitä mä itelleni laitan ton koulun suhteen. Pitäis olla ehdottomasti paras, ja paras arvosana A ei riitä jos se ei oo tarpeeks korkea A. Oon kerran aiemmin pillittänyt kun sain 84/100 pistettä, tänään sain 80/100 ja oli ihan nujerrettu fiilis. Tai siis kun tuntee ite että on tehnyt hommat niin hyvin kuin pystyy, ja sekään ei riitä. Että joku on aina parempi, ja se että mä teen parhaani ei riitä kuin johonkin keskiarvoon.
Oikeestihan toi A, pistemäärästä riippumatta, on hemmetin kova saavutus (älkää korjatko jos oon väärässä). Mun pitäis oikeesti vähän höllentää otetta itteeni kohtaan, koska muuten kehissä on burnout vol.5 ennen tokaa vuotta. Mutku mutku mutku... Ääni päässäni sanoo että pitäis jo olla alalla harkkarin hommissa hetken ja tyyliin joku luova johtaja ennen kuin valmistuu, koska kyllä mun jo pitäis osata. Kaverit sanoo samaa, että pitäis olla itelleen kiltempi, mutta kun en vaan osaa. Kiltin tytön syndrooma.

Että semmoset jutut harmittaa. Onneks sain avautua tänään siivoamisen lomassa kunnolla ex-kollegan kaa, sen ihkuimman, jota tulikin ihan kauhee ikävä heti. Sitten huomenna on tosiaan se Oh Landin keikka, jee, kiva mennä vaikka yksinkin (oikeestaan yksin keikoilla käyminen on äärimmäisen ihanaa), ja sitten toi yks Pude on muuttanut Lontooseen tänään ja nään sitä muutamilla. Perjantaina on kotibileet, eli joko tässä pääsee taas hyvään fiilikseen kiinni tai sitten shit hits the fan kunnolla.

Äääh. Ärsyttää tää valitus, kun mikään ei oikeestaan ees oo huonosti. Ehkä se on vaan se aika kuusta mikä pilkistelee nurkan takana ja tekee herkäksi, itkin tänään telkkaria kattoessa. No mut onhan Leijonankita ja Master Chef aika liikuttavia ohjelmia.

Tuitui ♥

6 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Koko telkkari on ihan yli liikuttava.

Voi Sanna sua <3

L & T

Katri kirjoitti...

Tiäks mä oon ihan samanlainen! Innostun aluks joistain ihmisistä aina ihan hulluna ja hypetän Juusollekin et voi vitsi se ja se on tosi ihana ja sairaan kiva ja oon niin ilonen et oon tutustunu tohon ihmiseen! Ja sit se just tekeekin jotain inhimillistä, vähän ärsyttävää ja se teko saattaa suututtaa mua ihan ylimaallisen paljon :D Tuntuu tavallaan, et oon ihan liian ankara koska ite oon kaikkee muuta ku helppo...

Voin kuvitella Juuson näkökulman tähän asiaan ku aina vaihtuu se ihminen, ketä millonki hypetän :D

Siiri kirjoitti...

voi sanna ! ihanaa pohdintaa. ei voi muuta sanoa ku että this love stuff is motherfucker. ja kiitos eilisestä !8-)

Sanna kirjoitti...

Lulu - no äläpä! Pahinta oli eilen ku pienessä dagen efterissä katottiin Love Actually. Ai kauheeta sitä vollottamisen määrää :D

Katri - Hyvä tietää et joku muukin aattelee noin! Nyt mua vaan kauhistuttaa et montakohan kertaa muut on aatellu musta kans noin :D Pitäis jotenki ite oppia et ei oleta ihmisistä yliluonnollista ihmeellisyyttä, koska se on väärin ja typerää. Toisaalta nää kaveruussuhteet on kans ihan kuin parisuhde, että sitten ku se honeymoon on ohi ja ollaan "oikeita" ni siinä kun edelleen pysytään läheisinä kitinöistä huolimatta ni ollaan varmaan aika onnellisen, pitkän ystävyyden lähteillä :)

Siiri - Kiitos itellenne! Ihanaa et tulitte! Joo mikä näitä ihmissuhteita oikee vaivaa. Hankalaa. Onneks välil ihan palkitsevaa :)

Anonyymi kirjoitti...

Oih! Se tuli täälläkin viime viikolla ni en oo uskaltanu kattoo. Tiiän miten siin käy ;D

L

Sanna kirjoitti...

Lulu - mun piti ihan mennä tekstistä tarkistaa et mistähän sä puhut :D mä katoin ite jotain ehkä kolme vuotta vanhaa uusintaa jostain höpökanavalta. uus-seelannin master chefiä.
ja on kyllä ihan silkkaa hulluutta kattoa jotain jos ei eka tsekkaa että kuka voittaa. mä katon AINA eka ton.