sunnuntai 25. syyskuuta 2011

Kuukausi takana - fiilispurkaus.

Torstaina tuli täyteen tasan kuukausi Lontoossa asumista, mutta olin silloin liian kiinnostunut terassilla istumisesta etten jaksanut tehdä tätä silloin. Toisaalta tänään onkin parempi päivä, koska tänään on elämäni yhden ainutlaatuisen jakson viimeinen päivä. Mulla on ollut kuukausi aikaa vaan olla, yleensä nää "vapaa-ajat" on joko täyteen tuupattuja lomia töistä jolloin pitää tehdä liikaa kaikkea, tai sitten yhden jakson päättymisen jälkeisiä pakkolöytäätöitäsenkintyötön-jaksoja, jotka on ihan helvetillisiä.



Mutta nyt mä oon siis vaan ollut, levännyt ja nauttinut kuukauden. Huomenna mulla alkaa koulu, ja myöntää täytyy että en tiedä yhtään millainen elämä tästä nyt sitten alkaa. Odotan innolla ja kauhulla. Eilen nukkumaan mennessä tuli semmonen iloisen jännityksen fiilis, kun pari päivää oon ollut oikeesti aika kauhusta kankeena. Ehkä huomenna tulee semmonen VMP-postaus enkä mene enää ikinä kouluun ilman et mun kämppis saattaa mut sinne aamuisin.

Muutama eka päivä täällä meni vähän ahdistuessa, en kokenut sellaista järjetöntä jee vihdoinkin täällä -hysteriaa mitä olin odottanut. Minä, kaikkien seikkailijoiden Sanna, mietein oliko tämä järkevää, oli ikävä äitiä ja isää ja siskoja ja kavereita ja kaikkia, Lontoo tuntui isolta, edessä oleva harppaus tuntemattomaan pelottavalta. Noiden purnauksien innoittamana Hanna olikin tehnyt hienon kulttuurisopeutumis-käyrän, jonka luin vielä kun en ollut ihan varma oliko missään mitään järkeä. Nyt äsken luin sen uudelleen, ja se tuntuu entistä järkevämmältä. Tunnistan suurinpiirtein oman tämänhetkisen vaiheeni, seuraavasta vaiheesta onkin jo merkkejä, mutta toivon että koska tähän kulttuuriin (ei!ei! se oli Skotlantia ja olen näköjään unohtanut sen tärkeimmän eli miten erillinen se on) sopeuduin aika nopeasti ja hyvin aiemminkin, on tämä paluumuuttaminen helppoa.

(Tässä vaiheessa oletan että jokainen tätä lukeva käy nyt tutustumassa tuohon Hannan hienoon teoriaan.)



Hassua miten mulla on jotenkin koko ajan ollut hirveä tarve harpata suoraan tohon vikaan vaiheeseen, siihen itsenäistymiseen. Että olisi heti valmis lontoolainen maahanmuuttaja, eikä suurta tunnemyrskyä tulisi missään vaiheessa. Sanna, toi on ihan tyhmää. Ei se päämäärä vaan matka. Kotiutuminen uuteen maahan ja oikeastaan uuteen elämään on niin iso juttu että se pitää kokea niine vaikeinekin vaiheineen, sitten vasta on valmis. Ymmärrän tän nyt (mutta kai silti saa toivoa että kaikki vaiheet menis vaan tosi nopeesti:).

Mulla ei alussa ollut semmoista honeymoon-vaihetta ollenkaan, oliko se sitten alkushokkia vai mitä. Aika nopeesti kuitenkin kodin löytymisen jälkeen tuli semmoinen alkuhuumaa muistuttava olotila. Toisaalta nyt mietin et miten paljon se on alkuhuumaa ja miten paljon sitä, että oon vaan onnellinen.

Muistan että musta tuntui samanlaiselta silloin kun muutin Helsinkiin. Kaupassa käynti tuntui jotenkin ihanalta, räntäisellä Helsinginkadulla, rahaa oli niin paljon että piti arpoa leivän tai tuoremehun väliltä. Mutta silti, sisäisesti tunsi vaan olevansa kotona.



Tuosta teoriasta luulisin olevani jonkinlaisessa kakkosvaiheessa, eli siinä honeymoonissa. Kolmosesta on kuitenkin vähän jo merkkejä, huominen synttäripäivä ei auta hirveästi siinä että nyt kaipaa sitä Suomessa ollutta lähipiiriä, jotka tuntee sut läpikotaisin ja on siinä silti, sitäkin yhtä kaveria jolle aina voi soittaa kun töissä on paskaa tai se toinen jonka kanssa mennään aina sunnuntaisin pitsalle. Koulussa kun kuitenkin tulee olemaan paljon erilaisia ihmisiä ja keski-ikä suhteellisen paljon mua nuorempi, niin varmaan tässä seuraavien kuukausien aikana korostuu toi ulkopuolisuus ja niiden "mun ihmisten" kaipaaminen. Toivottavasti kaikki kuitenkin menee hyvin - mä tämmösenä karma-haahuilijana uskon vakaasti siihen että koska mä nyt pääsin tonne kouluun aika helposti, se oli tarkotettu niin ja mä kyllä pärjään.



Se että asuu Helsingissä tai vaikkapa Lontoossa ei (ainakaan mun tapauksessa) tarkoita sitä että olis koko ajan tekemässä kaikkea übermageeta ja jännää. Ihan samalla tavalla mä niin täällä kuin siellä kävin kaupassa, keitin aamukahvit, katoin telkkaria tai vaikka feisbuukkailin. Mutta normaali arki tuntuu jotenkin paremmalta silloin kun sitä elää paikassa joka tuntuu kodilta. Asuin Helsingissä kahdeksan vuotta, ja se tuntuu vieläkin siltä paikalta missä Suomessa oon eniten kotonani. Mutta nyt kun oon kattonut taaksepäin mun elämää Suomessa, näen jotenkin selkeämmin miten ahdistunut olin ollut jo kauan. Hetkittäin mietin miksen lähtenyt jo kauan sitten, mutta muistan että oon suunnitellut tätä lähtöä jo monen monituista vuotta ja vasta nyt aika oli oikea siihen että lähti. Siinä vaiheessa kun miettii liikaa että miten hoitaa tuon ja tämän asian, keksii syitä miksei voisi lähteä, miten hankalaa se olisi... siinä vaiheessa ei ole vielä valmis. Kyllä sen tietää sitten kun hetki on nyt.



En muista oonko koskaan täällä sanonut, mutta mulla on ala-asteelta asti ollut suunnaton Lontoo-himo (no kuulostaapa oudolta). Siis oon tuntenut suurta kaipuuta Lontooseen, aatellut et tää on mun paikka, koti. Sitten kun vihdoinkin tulin tänne ekaa kertaa, työmatkalle, niin petyin ihan kauheesti. Se tunne kun paikka jonka on aatellut olevan se paikka jossa mun kuuluu elää, tuntuukin ahdistavalta ja täysin väärältä... se oli melkoisen tyhjentävä hetki. Tarvittiin monta kertaa että aloin ajatella että ehkä tää voikin olla mun paikka.

Tällä hetkellä tuntuu että on. Mun Lontoo ei ole se turisti-Lontoo, mun Lontooseen ei kuulu Harrodsilla shoppailu, länsi-Lontoossa mustalla taksilla yökerhosta toiseen ajelu. Mun Lontoota ei oo hengailu Camdenissa tai Brick Lanella (ainakaan vielä:). Mun Lontoota tällä hetkellä on mun koti, nää lähikulmat, parin kadun päässä oleva lähipubi, kahvilan edessä kodittomien lehteä myyvä setä jonka kanssa aina moikkaillaan, mun kämppisten kanssa keittiössä käytävät "miten sun päivä meni?" -jutustelut. En sano että mun Lontoo ei tästä muuttuis, huominenhan avaa ihan uuden lehden, mutta yritän siis sanoa että ei mun elämä täällä ole suurta luksusta ja blingblingiä tai uskomattomia bileitä joka päivä. Mut jotenkin se oli/on just sitä mitä tällä hetkellä eniten kaipasin. Tuntuu hyvältä alottaa koulu nyt kun oon jo vähän kotiutunut tänne, että muutto Lontooseen oli oma juttunsa ja nyt toi koulu ja kaikki (toivottavasti kiva) mitä se tuo tullessaan, niin on ihan oma uusi juttunsa.




(kuvituksena käytetty "just tolta musta tuntuu" -fiiliskuvia täältä)

9 kommenttia:

Lulu kirjoitti...

-se toinen jonka kanssa mennään aina sunnuntaisin pitsalle.-

Ikävä.
Tsemppiä kouluun.
Onnea päivään.

Äsken soi radiosta Whataya want from me, ja melkein repesin nauruun tääl töis ku muistin vanhoja hölmöjä fb-keskusteluja.


<3

p.s. sun kakkupala syötiin :(

Sanna kirjoitti...

No kuka mun kakkupalan kehtas syödä :( ahahah, oi Fb-tsättikeskustelut, ja sunnuntaipitsat ♥ Miss you too!

riri-peikko kirjoitti...

loppujen lopuksi ei onnelisuuteen tarvita kovinkaan erikoisia asioita :) ahdistunut? no sitten olen tosi iloinen sun puolesta että pääsit sinne vaikka tässä varmasti ikävä tuleekin.jos nyt meen hesaan syyslomalla, nyyh, tuntuu tosi oudolta kun sä et tule johnyn luo käymää :(
mutta kyllä se siitä! seuraa nyt sitä omaa tietäs kun olet sen löytänyt ;)

Sanna kirjoitti...

Miltsu, koskahan mä en ois ollu ahdistunu? En ees muista. Tai no nyt just itse asias tällä hetkellä :) Katot vaa kuule musta mallia et miten sen oman tien sit löytää ennemmin tai myöhemmin <3 Aattele kui kiva ku voit sit ainoona serkkuna ja siskontyttönä paistatella sit syyslomalla!

Lulu kirjoitti...

Me ehkä syötiin se kimpassa... Anne, mä, Jenni... Soilke söi mansikan. Niko oli herrasmies ja oli syömättä SUN kakkuu :D

Sunnuntaipizza. Tahtoo :(

<3

Sanna kirjoitti...

No just, että herrasmiehiin enää on tässä maailmassa luottaminen! :D

Lulu kirjoitti...

Joo, ne joskus yllättää :D

Anonyymi kirjoitti...

mullakii on kauhee ikävä, harmi etten dokaa enää niin paljoa että voisin jättää sulle enemmän känniviestei vastaajaan :p koht nähhää ja juoruillaa livenä. Annan sun puhua enemmän <3 :D

Sanna kirjoitti...

Ei se määrä vaan se laatu! Voisinki kuunnella sen viestin kohta taas. Puhut vaa hängappaamisesta :D Mä kuule luulen et sä saat puhuu enempi, mä kun yleensä vaahtoon vaa itestäni noiden skypeilyjen ajan ♥